Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta

Me ei haluta lapsia. Emme ole halukkaita luopumaan siitä vapaudesta, jonka lapsettomuus meille suo. Minä en myöskään tahdo pestä kakkapyllyjä, valvoa öitä tai joutua heräämään viikonloppuaamuina ennen sianpieremää, joutua olemaan vuosia pois työelämästä ja näin hidastaa mahdollisuuksiani etenemiseen urallani tai mitään muutakaan "lapsellisuuden" oheistuotteita. En halua, että mun kroppani venyy ja vanuu enää yhtään mihinkään suuntaan. Musta on ihanaa, että me voidaan lähteä ex tempore -reissuille ja keskittyä vain toisiimme. Enkä tahdo muuttua ihmiseksi, jonka kaikki Facebook-statukset käsittelevät Turo-Oskarin suolen toimintaa.

Lapset on kivoja, ainakin suurin osa, ja jostain syystä ne vielä tykkäävät musta ihan kamalasti. Ja minäkin niistä niin kauan kun eivät ala huutamaan tai päästele mitään eritteitä mistään päästä. En tykkää kovaäänisistä aikuisista, enkä myöskään sellaisista lapsista. Vaihdan joskus junassa vaunuosastoa, jos iPod on jäänyt kotiin ja joku alkaa availemaan ääntään turhan kovalla volyymilla. Vapaan kasvatuksen hedelmistä en niinkään välitä, käyttäytyä pitää osata.

Menee taas ihan sivuraiteille tämä rantti, mutta noista vapaan kasvatuksen saaneista lapsukaisista tuli mieleen episodi muutaman viikon takaa. Tämä tapahtui salin pukuhuoneessa. Siellä on siis lastenhoito järjestetty ja joku nuori äiti oli jostain syystä ottanut jälkikasvunsa mukaan pukuhuoneeseen. Kun käänsin selkäni, lapset olivat ottaneet osan mun tavaroistani ja heittäneet jumppalippuni maahan ja toinen palleroista seisoi tukevasti sen päällä. Jouduin monta kertaa pyytämään tavaroitani takaisin parivuotiaalta kauhukakaralta ja fyysisesti siirtämään hänen jalkansa pois lipukkeeni päältä. Lasten äiti ei reagoinut mitenkään tapahtumiin, vaikka oli noin puolen metrin päässä.

Palataksemme aiheeseen: vapaaehtoinen lapsettomuutemme on joillekin kova pala. Läheiset tuntuvat kunnioittavan päätöstä, joskin tuleva anoppi onkin alkanut hienovaraisesti vihjailemaan, että jälkikasvu olisi tervetullutta. Miehen veljen ex-vaimon sisko alkoi jossain ihme sukujuhlassa kovaan ääneen päivittelemään, että onko meillä joku ongelma, kun ei haluta lapsia ja katsoi meitä, kuin olisimme jollain tavalla säälittäviä ja jälkeenjääneitä. ”V¤@*uako se sulle kuuluu, haahka”, teki mieleni laukoa päin naamaria - ja jos meillä joku ongelma olisi, niin ei siitä varmaankaan lähdettäisi ensimmäisenä vieraalle ihmiselle kertomaan. Välillä tuntuu, että jotkut äiti-ihmiset ottavat henkilökohtaisesti sen, että en tahdo sitä samaa, mitä he...

En tietenkään sulje pois ajatusta, että mieli jossain vaiheessa muuttuu. En ehkä vastusta ajatusta lapsista enää yhtä kiihkeästi kuin aiemmin ja siipassakin olen huomannut pehmenemisen merkkejä. Eilenkin silmät tuikkien kertoi reippaasti alle kouluikäisestä vesselistä, joka oli aivan onnessaan isänsä ostettua meiltä Huuto.netin kautta kaupatut radiopuhelimet. Mua vaan ehkä miellyttäisi enemmän ajatus adoptiosta, kuin omasta kersasta. Maailma on nyt jo aivan liian täynnä ihmisiä. Ja lapsia, joita ei kukaan halua ja joilla ei ole mitään mahdollisuutta hyvään elämään. Mieluummin tarjoaisin sellaiselle lapselle rakastavan kodin. Vaikka pienelle kiinalaiselle tytölle.

Eilen uimarannalla katselin söpöä parivuotiasta nauravaa pikkupoikaa ja olin ihan niinku "awwwwww", mutta sitten se alkoikin huutamaan kuin palosireeni ja olin valmis poistumaan koko rannalta tai hakemaan Peltorit korvaparkojeni peitoksi.

Tuo eilinen reissu uimarannalle sai mut myös miettimään, että miten ihmiset edes uskaltavat kasvattaa lapsia tässä pahassa maailmassa. Tuollaisissa paikoissa, joissa pikkuihmiset juoksentelevat vähissä vaatteissa - tai jopa ilman rihmankiertämää – vaanii varmaan jos minkälaista pedofiilia. Ja näin kamerakännyköiden ollessa jokaisen ulottuvilla saattavat kuvat vähäpukeisista kullannupuista päätyä hyvinkin nopeasti internetin ihmeelliseen maailman. Miten kuvottava ajatus. Saa minut voimaan fyysisesti pahoin.

Koska tämä asia tuntuu olevan joillekuille niin kovin herkkä juttu, katson asiakseni kirjoittaa vielä tämän disclaimerin:

Minä kärjistän, se on mun tyylini. Olen onnellinen teidän kaikkien puolesta, jotka ovat jälkikasvua halunneet ja sitä saaneet. Ei siis kannata vetää hernettä nenukkiin. Iloitkaa lapsistanne, minä iloitsen lapsettomuudestani. Tähän perään laittaisin hymiön, jos olisin päättänyt käyttää niitä blogissani. Pus.