Ihan sairraan hyvä savulohipasta

Pyydän anteeksi lukijoilta, etten ole päivittänyt blogiani aikoihin. Kaamosmasennus yhdistettynä työ- ja opiskelukiireisiin, järkyttävään niskajumiin ja stressiin iski pahasti eikä ole ollut energiaa mihinkään ylimääräiseen. Nyt tuntuu, että fiilikset alkaa parantua. Niskajumikin parannettiin - kävi ilmi, että joku nikama rintarangassa menee helposti väärään asentoon ja aiheuttaa kamalia kipuja. Menin kuitenkin salille fysioterapeutin kielloista huolimatta ja muljautin sen perkuleen nikaman uudestaan. Se runnottiin paikoilleen toissapäivänä, joten eiköhän tästä mennä vain ylöspäin. Se nyt on kai selvää, että mummojumpat on mun kohtaloni, isoilla painoilla aiheutan vain tuskaa itselleni.

Saimme eilen yllätykseksemme illallisvieraan Japanista. Ei siis ollut ylläri, että kyseinen henkilö on Suomessa, vaan se että tulee meille syömään ja tuo pari tyyppiä mukanaankin. Aikaa oli vähän ja panikoin tovin pohtien, mitä ruokaa laitan. Yritin soittaa jopa äiteelle, joka on kokki, mutta eihän se tietenkään vastannut, kun olisi kerrankin ollut oikeasti asiaa. Ajan vähyyden vuoksi päädyin savulohipastaan, koska kermalla, juustolla ja voilla ei vain voi mennä vikaan. Jälkkäriksi tein mustikkarahkaa, koska Prismassa ei ollut pakastepuolukoita. Meillä syödään normaalisti tosi vähän pastaa/riisiä/pottua tms. vaikka pasta on ihan parasta. Pitää siis käyttää tällaiset tilaisuudet hyväkseen!

Tästä tulee siis tosi iso satsi... jonka kyllä neljä komeaa urheilijanuorukaista ja yksi pyylevä täti, joka söi kyllä aika vähän, tuhosivat melkein kokonaan:

500g täysjyväpastaa (penne)
700g lämminsavulohta
2 banaanishalottia
1 kynnetön valkosipuli
Voita
6dl ruokakermaa
100g Violan Kolme pippuria -tuorejuustoa
100g Valion Mustaleima-pastajuustoa
suolaa
cayennepippuria, koska laitan sitä aina kaikkeen

Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen.

Keitä pasta, ei tartte keittää ihan täyttä aikaa. Huuhtele kylmällä vedellä ja kaada ison uunivuoan pohjalle.

Leikkaa sipulit ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Kuullota voissa. Lyö joukkoon ruokakermat ja tuorejuusto ja anna muhia hetken aikaa. Pilko lohi palasiksi ja laita joukkoon. Mausta.

Kaada lohi-kermakastike uunivuokaan pastan joukkoon ja sekoita mukaan pastajuustoa. Sirottele loput juustot ruuan päälle ja laita uuniin. Uunissa se oli varmaan jonkun puoli tuntia, siihen asti että alkoi vähän saada väriä päältä.

Tarjoilin salaatin kera ja tarjolla oli myös loput pastajuustosta ja parmesania, mikäli joku tahtoi vielä juustoisempaa settiä. Sapuska upposi sakkiin tosiaan kuin kuuma veitsi voihin.

Mustikkarahka oli myös erittäin yksinkertainen luomus ja sitä oli paljon, mutta sekin kulho melkein nuoltiin puhtaaksi... emäntä sai olla tyytyväinen. Ja kannatti muuten panostaa vähän jouluiseen kattaukseen - vieras oli niin otettu, että kävi vielä ottamassa kuvan pöydästä erikseen!

500g rahkaa
5dl kuohukermaa
400g mustikoita
makeutusainetta oman maun mukaan

Vatkaa kerma, lyö rahka ja mustikat sekaan ja lisää makeutusaine. Älä laita liikaa, ettei tule ällömakeeta. Tästä tulee sikahyvää.

Minäpä yritän nyt taas kirjoitella näitä juttujani vähän useammin. Tämähän on paljon mukavampaa kuin verkkoviestinnän historiasta kirjoittaminen ja tekstikin syntyy ilman suurempia tuskia, ahdistuksia tai itsemurhafiiliksiä. Eli siis voimme hyvillä mielin sanoa, että I'm back in business!

Potkua syksyyn?!

Päätin vakaasti, että alan syömään kunnolla ja otan vitamiinikin. Silti söin lounaaksi Lämmin Kuppi -keittoa ja kuivaa näkkäriä, kun en ollut oikein valmistautunut tämän päätöksen vaatimalla tavalla. Huoh. Aamulla sain sentään vitamiinit kurkusta alas, koko Animal Pak -pussillisen. Hieno suoritus! Se ei kuitenkaan riitä, kun pitäisi töistä suoraan kiiruhtaa jumpalle ja sieltä palaveriin. Jotain ravitsevaa pitäisi keksiä siihen väliin.

Tänä iltana suunnittelen huomiset ruokailut valmiiksi, vaikka mikä olisi, koska huomisestakin tulee superkiireinen päivä. Lounastunnilla olisi tarkoitus käydä vähän jumppailemassa ja töistä sitten suoraan kalligrafiakurssille, joka kestää puoli yhdeksään. Ei tuollaista menoa jaksa, jos ei syö kunnolla. Nyt kyllä pakotan itseni syömään niitä ällöttäviä hedelmiä ja vihanneksia, vaikka olisivatkin limaisia ja koostumukseltaan epämääräisiä. Syön jopa banaaneja, vaikka ne ovatkin olleet mun nemesikseni jo kolmen vuosikymmenen ajan!

Tarvitsisin nyt jotain vinkkejä siihen, miten saan potkua syksyyni. Mitä lähemmäs marraskuuta mennään, sitä flegmaattisemmaksi muutun, masennus pukkaa päälle vaikka se muuten onkin hallinnassa, itkettää ja väsyttää niin, että sängystä nouseminen on joka aamu kamalaa tuskaa... ja joka syksy sama juttu, vaikka kuinka yrittäisin taistella vastaan. Ulkoilu ei ole ratkaisu, koska en tykkää ulkoilla pimeässä enkä etenkään kylmässä. Siedän kylmyyttä todella huonosti.


Tämä väsymys ja kyvyttömyys tehdä mitään järkevää sitten puolestaan aiheuttavat suunnatonta vitutusta ja pettymystä itseensä, koska olisi niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä. Tahtoisin olla sellainen Duracell-pupu, joka vaan jaksaa vaikka mikä olisi. Kertokaa mulle hyvät superihmiset, miten saatte motivoitua itseänne jaksamaan?! Tahdon olla kaltaisenne

Ei oo helppoa, prkle.

Lomalomalomaloma

Viimeinen työviikko ennen kolmen viikon lomaa on jo lähtenyt käyntiin! Enkä osaa enää juuri muuta ajatellakaan kuin lomaa. Ajatukset eivät tahtoisi millään pysyä työssä, vaan olen jo haaveissani Hollywoodissa. Vaikka matkalaukku onkin Mikon kanssa reissussa taidan alkaa tänään jo miettimään pakkaamista. Ainakin pyykit pitää pestä ja miettiä, että onko mitään, mitä pitää ostaa. Hiukset pitäisi värjätä, torstaina ne onneksi viimein leikataan. Edellisestä kampaamokäynnistä alkaakin olla joku puoli vuotta. Saa nähdä, kuinka paljon saan tehtyä alkamatta panikoimaan, koska vatsassa on jo perhosia vaikka kuinka.

Pitkä lentomatka ei suoraan sanoen houkuttele pätkääkään, mutta ajattelin ostaa jonkun pokkarin matkalukemisiksi. Viime vuonna luin lennolla Boston-Helsinki Mary Roachin Stiff - The Curious Lives of Human Cadavers -kirjan kokonaan. Suosittelen lämpimästi, jos et ole turhan herkkänahkainen. Erittäin mielenkiintoinen kirja. Nyt ostan todennäköisesti Max Brooksin World War Z -kirjan. Siippa tämän jo kirjastosta lainasikin, minä en ehtinyt lukea. Kirjan edeltäjä The Zombie Survival Guide oli aivan mahtava. Sekin lähti viime vuonna mukaan Bostonin lentokentältä.

Ajattelin buukata kaksi kertaa tunnin henkilökohtaisen saliohjauksen itseltään Pauliina Talukselta Los Angelesissa. Ei se mitään halpaa lystiä ole, mutta uskoisin sen olevan sen arvoista. En ole saanut hommaa kasaan sen jälkeen, kun rikoin olkapääni salilla vajaa pari vuotta sitten. Se vaivasi yli vuoden, söin kiloittain vahvoja tulehduskipulääkkeitä, joiden vuoksi olin ihan tööt koko ajan, enkä voinut tehdä oikein mitään. Olkapää kipuili pahasti jopa kävellessä.

Siinä vaiheessa, kun olkapää alkoi osoittaa parantumisen merkkejä olinkin jo työuupumuksen ja masennuksen vuoksi pitkällä sairaslomalla. Väittäisinpä, että tässä on jonkinlainen syy-/seuraussuhde. Viime kesänä onnistuin vielä jotenkin hankkimaan jalkaani erittäin vittumaisen - pardon my French - rasitusvamman, jonka vuoksi liikkuminen oli niin hankalaa puolisen vuotta, että jouduin välillä turvautumaan kainalosauvoihin.

Anyways, luulen että tapaaminen ihanan, positiivisen Pauliinan kanssa voisi olla se potku persuksille, jota olen epätoivoisesti kaivannut. Motivaatiobuusti! Nythän olen onnistunut karistamaan ihan reippaasti kiloja, jotka tuon surkean puolentoista vuoden aikana keräilin, mutta kyllä niitä riittää vielä roimasti pudotettavaksi. Ja lihakset olen varmaan hukannut kokonaan matkan varrella. Kerroin muuten Pauliinalle, että meillä on jääkaapin ovessa hänen kuvansa ja hän oli tosi otettu!

Masennuksesta kaikkine lisukkeineen

Olen kärsinyt keskivaikeasta masennuksesta parikymmentä vuotta. Näillä näkymin olen lääkityksellä loppuelämäni, koska masennus on aina palannut lääkityksen lopettamisen jälkeen melko nopeasti. Vuoden ajan söin kahta eri lääkettä, yhtä aamuisin ja toista iltaisin, mutta nyt olen jättänyt aamulääkkeet pois siitä yksinkertaisesta syystä, että ne olivat ihan järkyttävän kalliita. Masennukseeni on liittynyt ajoittain jopa vaikeaa unettomuutta, uupumusta, erilaisia pelkotiloja – kuolemanpelkoa, läheisten menettämiseen liittyvää pelkoa, pelkoa kontrollin menettämisestä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa.


Epäsosiaalinen ja eristäytyvä olen aina ollut, mutta menneisyydessäni on myös pitkiä jaksoja, joiden aikana kykenin menemään ulos vain ”suojautuneena” isoihin huppuihin ja aurinkolaseihin, lippikseen jne, koska en halunnut kenenkään näkevän itseäni, koska olen ruma ja epäonnistunut ihmisraunio. Historiaa löytyy myös syömishäiriöistä – sairastin bulimiaa neljä vuotta ja olin pitkään sen jälkeen ”viikonloppubuliimikko” eli oksentelu oli vähemmän säännöllistä, mutta syötyäni mielestäni liikaa saatoin helposti palata vaaralliseen tapaani hetkeksi. Jossain vaiheessa myös viiltelin itseäni.

Tartun nyt tähän aiheeseen siksi, että on se aika kuusta, kun nämä oireet puskevat läpi lääkityksestä ja yleisestä hyvinvoinnistani huolimatta. PMS tuo ikävät tunteet pintaan ja turvotus itseinhon tullessaan. Olen tänään itkenyt – sekä ilosta, surusta että ikävästä – jo neljä kertaa eikä mennä vielä edes puolessa päivässä. Onneksi siippa on reissussa loppuviikon, joten hän säästyy pahimmilta raivokohtauksiltani, joita PMS myös tuo tullessaan. Eilen illalla sai ikävä kyllä jo maistiaisia. Tuntuu, etten voi lainkaan hallita mielentilaani, kun PMS iskee. Pillereistä ei ole mitään apua.


Nykyiseen suhteellisen tasaiseen olotilaani vaikuttaa suuresti se, että olen löytänyt rinnalleni ihmisen, jolla on jalat maassa ja jota rakastan kuin hullu polokupyörää – ja joka rakastaa minua yli kaiken kaikkine vikoineni ja muistaa myös näyttää sen päivittäin. Puhuu ja pussaa. Ja tuntuu ymmärtävän myös ajoittaisia mielialanvaihteluita ja raivokohtauksiani. Kiitos hänelle siitä. Hän on tehnyt minusta maailman onnellisimman naisen, mutta otan kyllä osan siitä kunniasta myös itselleni. Menneisyydessäni on paljon synkkiä ja pahoja asioita, jotka osaltaan tulevat varmasti vaikuttamaan jollain tapaa koko loppuelämäni, mutta olen nykyisin sinut näiden asioiden kanssa. Vaikeudet ovat osaltaan muokanneet minusta sen ihmisen, joka nyt olen ja perkele, minähän pidän siitä ihmisestä, ainakin suurimman osan ajasta. Jopa rakastan sitä ihmistä!

Kuva: Love XOXO by Pink Sherbet Photography

Olen oppinut, että menneisiin ikävyyksiin ei kannata jäädä vellomaan ja itsesääli on mitä typerintä ja turhinta ajanhukkaa, kuten myös ulkopuolisten syyllisten etsiminen ongelmiinsa. Pitää osata päästää irti. Olen oppinut hyväksymään sen, että olen synkkämielinen ihminen. Melankolia on kaunista. Perfektionismi on myös erittäin nopea tie masennukseen, kuten terapeuttini minulle sanoi, joten olen antanut itselleni myös oikeuden epäonnistua. Tutkiskelen jatkuvasti omia ajatuksiani ja tunteitani ja jos en pidä jostain, jota pääni sisällä tapahtuu, yritän aktiivisesti muuttaa ajattelutapaani. Yleensä siinä onnistunkin. Tätä menoa musta tulee vielä aikamoinen zen-nainen!

Ja vielä pieni linkkivinkki, vaikka saattaa olla, että tämän jo jossain vaiheessa postasin.

Letting go is not the same as giving up.