Kulunut vuosi on ollut rankka. Olen joutunut tekemään vaikeita päätöksiä, joista jotkut tulevat muuttamaan loppuelämäni. Olen myös joutunut luopumaan asioista, jotka ovat olleet minulle tärkeitä, ja käynyt läpi valtavaa sisäistä kuohuntaa - melkeinpä voisi sanoa, että olen uudessa murrosiässä. Se jatkuu edelleen, varmasti vielä pitkään. Olen täyttänyt 35, mikä tarkoittaa sitä, että olen lähempänä neljää kuin kolmea kymppiä. Se on vähän pelottavaa.
Yhtäkään hetkeä en silti vaihtaisi pois. Kaikkien noiden koettelemusten sijaan yritän muistaa vuoden 2011 muutoksen vuotena. Itsetuntemuksen vuotena, jos sallitte kliseisen ilmaisun. Olen oppinut uusia asioita itsestäni ja muista ihmisistä, tiedän miksi reagoin tiettyihin asioihin niin kuin reagoin, näen ja myönnän omat puutteeni ja suhtaudun niihin kasvun paikkoina. Asioina, joihin voin vaikuttaa.
Olen oppinut myöntämään, kun tajuan olevani väärässä, mutta myös taistelemaan sellaisten asioiden puolesta joihin uskon. Olen oppinut luovuttamaan silloin, kun taistelua ei voi voittaa. Joskus on vain pakko heittää hanskat naulaan. Osaan vaatia kuulluksi tulemista ja kunnioitusta silloin, kun se minulle kuuluu. Eliminoin elämästäni ne asiat (ja ihmiset), jotka eivät aiheuta muuta kuin pahoinvointia.
Yksi tärkeimmistä asioista on se, että olen opetellut puhumaan vaikeista asioista ja avaamaan suuni silloin, kun on sanottavaa. Tämä ei aina suju, mutta jatkan harjoituksia. Elämä on paljon helpompaa, kun ei koko ajan kanna mukanaan pahaa mieltä ja pahaa oloa. Yritän elää väistämättä kaikkea konfliktia, vaikka se vaikeaa onkin. Yritän myös opetella ajattelemaan omaa parastani sen sijaan, että teen asioita siksi, että muilla olisi hyvä olla. Yritän opetella olemaan kantamatta jatkuvaa huolta toisista ihmisistä, koska se rampauttaa minut täysin. Pakko opetella luottamaan siihen, että aikuiset ihmiset osaavat pitää huolta itsestään.
Alkuvuoden kahdet päällekkäiset opinnot sekä nämä tunnekuohut ja sisäiset taistelut aiheuttivat sen, että väsyin totaalisesti. Koko marraskuun ja valtaosan joulukuusta olisin halunnut vain nukkua. Kieltäydyin kuitenkin antamasta valtaa uupumukselle ja painoin menemään hampaat irvessä, vaikka olisin tahtonut piiloutua peiton alle nyyhkyttämään.
Nyt on sellainen olo, että jonkinlainen lukko on alkanut avautua. Kun ajattelen tulevaisuutta, olen positiivinen. Aloitan taas opinnot ensi vuonna - ainakin yhdet - ja olen taas innostunut työstäni ja odotan innolla tulevia projekteja. Suunnitteilla on myös monenlaisia omia pikku projekteja, joille aion antaa aikaa ensi vuonna sen sijaan, että istun sohvalla tuijottamassa Sons of Anarchya lasittunein silmin. Lisäksi tahtoisin vastedes nähdä ystäviäni ja perhettäni useammin.
Vuonna 2012 tulen jatkamaan taisteluani itsetuntemuksen ja ymmärtämyksen tiellä ja tiedän, että se ei tule olemaan helppoa. Palkitsevaa se tulee silti varmasti olemaan.
Tahdon kiittää erityisesti miestäni, joka on tukenut minua, vaikka en ole sitä helpoksi tehnyt. Kiitokset menevät myös työnohjaajalleni, jolta olen saanut uusia näkökulmia, esimiehelleni, joka luottaa ja antaa tilaa omalle ajattelulle, sekä työparilleni, jonka kanssa olen käynyt lukemattomia hedelmällisiä keskusteluita.
On myös muita, jotka kiitokseni ansaitsevat, mutta en heitä nimeä, koska unohtaisin kuitenkin jonkun tärkeän. Kiitän siis kaikkia, jotka ovat kuunnelleet minua, tarjonneet tukea tai olkapäätä, ja myös niitä, jotka ovat minulta tukea ja neuvoa hakeneet. Kiitos luottamuksesta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rambling. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rambling. Näytä kaikki tekstit
lauantai 31. joulukuuta 2011
tiistai 21. kesäkuuta 2011
Päivä 7: Kuva jota en koskaan julkaissut
Kuvaa ei ole aiemmin julkaistu, koska saimme hääkuvamme vasta muutama päivä sitten. Pitkät toimitusajat... Las Vegas, 17.9.2010. Yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Elvis saattelee minua "alttarille" ja minua vähän itkettää. Siksi lainausmerkeissä, että kyseessä ei ollut millään tavalla uskonnollinen tilaisuus.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Päivä 5: Vanha kuva
Pari päivää on taas jäänyt välistä kiiruksen ja väsymyksen vuoksi. Sen vuoksi ollaan menossa vasta päivässä 5. Päivän teema on vanha kuva. Kuvassa vanhempani parikymppisinä.
Kävin kaupungilla syömässä kaverin kanssa ja tuli vähän huono olo. Liekö ollut jotain ruuassa vikana. Palatessani jouduin junassa pelottavaan tilanteeseen, kun romanikerjäläisjengimummeli mittaili silmillään mun sormuksiani ja huuteli toisella puolen vaunua istuville tovereilleen moneen kertaa.
Laitoin miehelle viestin, että tulee heti asemalle vastaan. Kun nousin poistuakseni junasta, alkoi kamala huutelu ja huitominen, mutta onneksi samaan aikaan nousi junasta iso joukko ihmisiä. Oli ihanaa nähdä iso ja "pelottava" mieheni asemalaiturilla vastassa, melkein helpotuksen itku pääsi... sydän hakkasi vielä kotonakin, kun tilanne oli tuntunut niin uhkaavalta.
Tämän episodin jälkeen sovittiin, että kumpikaan meistä ei liiku junalla yöllä yksin, eikä ainakaan humalassa. Vaikka taksimatka maksaakin muutaman kympin, on se pieni hinta turvallisuudesta.
Ja onneksi me ollaan jo päästy yhteisymmärrykseen siitä, että me muutetaan maalle. Ei nyt tänä vuonna eikä ehkä vielä ensi vuonnakaan, mutta tulevaisuudessa. Toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin.
Kävin kaupungilla syömässä kaverin kanssa ja tuli vähän huono olo. Liekö ollut jotain ruuassa vikana. Palatessani jouduin junassa pelottavaan tilanteeseen, kun romanikerjäläisjengimummeli mittaili silmillään mun sormuksiani ja huuteli toisella puolen vaunua istuville tovereilleen moneen kertaa.
Laitoin miehelle viestin, että tulee heti asemalle vastaan. Kun nousin poistuakseni junasta, alkoi kamala huutelu ja huitominen, mutta onneksi samaan aikaan nousi junasta iso joukko ihmisiä. Oli ihanaa nähdä iso ja "pelottava" mieheni asemalaiturilla vastassa, melkein helpotuksen itku pääsi... sydän hakkasi vielä kotonakin, kun tilanne oli tuntunut niin uhkaavalta.
Tämän episodin jälkeen sovittiin, että kumpikaan meistä ei liiku junalla yöllä yksin, eikä ainakaan humalassa. Vaikka taksimatka maksaakin muutaman kympin, on se pieni hinta turvallisuudesta.
Ja onneksi me ollaan jo päästy yhteisymmärrykseen siitä, että me muutetaan maalle. Ei nyt tänä vuonna eikä ehkä vielä ensi vuonnakaan, mutta tulevaisuudessa. Toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin.
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Päivä 4: Harrastus
Eilen en ehtinyt kirjoitella, koska aamupäivä meni nukkuessa hyvässä seurassa ja hyvän viinin kera pitkäksi vierähtäneen perjantai-illan jälkeen. Iltapäivällä pitikin sitten jo rientää juhlimaan siskon synttäreitä.
Nelospäivän teema on harrastus. Viimeksi olen ampunut vuosi sitten (ja silloin todella huonosti, osuin kai kahteen savikiekkoon), mutta toivottavasti saan taas pian pyssyn kouraani. Eniten tykkään ampua käsiaseella, mutta myös pumppuhaulikko kuuluu lemppareihin. Minulla on SRA-kortti ja toiminnallinen ammunta onkin paljon mielenkiintoisempaa, kuin rata-ammunta. Radalla tosin osun paljon todennäköisemmin!
Ammunta on hyvä harrastus - sitten kun zombie apocalypse tulee (ja sehän tulee ihan väistämättä josain vaiheessa), on suuremmat mahdollisuudet selviytyä ;) Kuvassa ensimmäinen kohtaamiseni pumppuhaulikon kanssa. Kuva otettu Lopella joitain vuosia sitten.
Nelospäivän teema on harrastus. Viimeksi olen ampunut vuosi sitten (ja silloin todella huonosti, osuin kai kahteen savikiekkoon), mutta toivottavasti saan taas pian pyssyn kouraani. Eniten tykkään ampua käsiaseella, mutta myös pumppuhaulikko kuuluu lemppareihin. Minulla on SRA-kortti ja toiminnallinen ammunta onkin paljon mielenkiintoisempaa, kuin rata-ammunta. Radalla tosin osun paljon todennäköisemmin!
Ammunta on hyvä harrastus - sitten kun zombie apocalypse tulee (ja sehän tulee ihan väistämättä josain vaiheessa), on suuremmat mahdollisuudet selviytyä ;) Kuvassa ensimmäinen kohtaamiseni pumppuhaulikon kanssa. Kuva otettu Lopella joitain vuosia sitten.
perjantai 10. kesäkuuta 2011
Päivä 3: Perheenjäsen
Siellä on kesä! Tuli polkiessa vähän hiki, kun mittari puskee kolmeenkymppiin ja tuosta matkasta on puolet loivaa ylämäkeä. Hyvä fiilis silti, jotenkin kierolla tavalla nautin siitä, että hikoilen kuin sika. Sitä paitsi en aio enää ikinä valittaa kuumuudesta. En viime talven jälkeen. Sitä paitsi minä olen meidän perheestä se, joka voisi muuttaa Los Angelesiin tai Las Vegasiin tältä istumalta. Pitää siis opetella nauttimaan kunnon helteestä.
Tänään en jaksa tämän enempää höpötellä, kun pitää vähän chillata vähän ennen kuin lähdetään ihmisten ilmoille. Päivän kuvaan siis. Kuvassa kaunis äitini yli 30 vuotta sitten eli vähän yli kaksikymppisenä. Ja se blondi olen minä. Äiti on minulle niin kovin rakas ja toivon kovasti näkeväni hänet huomenna.
Bonuksena kaunis pieni siskoni, joka täyttää huomenna 30. Kuva on Las Vegasista viime vuoden syyskuulta, muutamia tunteja ennen kuin minä ja mieheni sanoimme "I do". Kampaus oli vasta tekovaiheessa - ei se tuollaiseksi jäänyt!
Tänään en jaksa tämän enempää höpötellä, kun pitää vähän chillata vähän ennen kuin lähdetään ihmisten ilmoille. Päivän kuvaan siis. Kuvassa kaunis äitini yli 30 vuotta sitten eli vähän yli kaksikymppisenä. Ja se blondi olen minä. Äiti on minulle niin kovin rakas ja toivon kovasti näkeväni hänet huomenna.
Bonuksena kaunis pieni siskoni, joka täyttää huomenna 30. Kuva on Las Vegasista viime vuoden syyskuulta, muutamia tunteja ennen kuin minä ja mieheni sanoimme "I do". Kampaus oli vasta tekovaiheessa - ei se tuollaiseksi jäänyt!
torstai 9. kesäkuuta 2011
Päivä 2: Suosikkitavara, ja muuta höpötystä.
Pääsin viimein avaamaan pyöräilykauden eilen. Lupasin jo viime kesänä, että tänä kesänä ajelen uudella tuliterällä fillarilla, mutta tuli poljettua niin luvattoman vähän, että wanha saa vielä luvan kelvata. Ainakin 500 kilsaa sillä pitää ajella vielä, vaikka rämiseekin aika lailla. Eihän siihen kauaa kestä, kun työmatka on yhteensä 11 kilometriä päivässä!
Kunto pääsi talven aikana romahtamaan aivan totaalisesti, kun kompastelin joulukuussa: revin nilkasta nivelsiteet ja jalkapöytä murtui. Paraneminen kesti yli neljä kuukautta ja välillä jalka oli niin kipeä etten voinut edes kävellä. Onneksi pystyin tekemään etätöitä aina kun jalka äityi pahaksi. Kuntoutus oli melkeinpä se kaikkein tuskallisin osuus, nilkka oli arpeutunut ja jäykistynyt. Kun seisoin nenä seinää kohti, varpaat pari senttiä seinästä, en saanut polvea seinään, kun nilkka ei vain taipunut. Sen venyttely sattui niin, että välillä oli pakko huutaa. Hui.
Olen siis säälittävän huonossa kunnossa ja ikäloput mummotkin polkevat mun ohitseni jopa ylämäessä, mutta eiköhän tämä tästä. Tsemppiä minulle! Fillaroinnin lisäksi olen taas eksynyt jumpallekin muutamaan kertaan ja tarkoitus on panostaa siihen, joten eiköhän se kunto ala kasvaa taas kohisten. Salitreenistä haaveilen, mutta se vähän pelottaa vanhojen vammojen sekä kaularangan nivelrikon vuoksi. Pitäisi kai palkata personal trainer, joka ymmärtää tuollaisten juttujen päälle, ainakin auttamaan uudestaan alkuun.
Kakkospäivän kuvan teemana on suosikkitavara. Mietin tätä pitkään ja tulin siihen tulokseen, että voisin melkein kaikesta luopua. Toki rakastan tietokonettani, kameraani, kirjojani ja vaikka mitä muuta sälää, mutta se tärkein on kulkenut jo kohta yhdeksän kuukautta aina mukana, vasemman käden nimettömässä. Se on titaania, joten edes minä en sitä saane rikottua.
Samalla näette myös järkyttävät nakkisormeni.
Kunto pääsi talven aikana romahtamaan aivan totaalisesti, kun kompastelin joulukuussa: revin nilkasta nivelsiteet ja jalkapöytä murtui. Paraneminen kesti yli neljä kuukautta ja välillä jalka oli niin kipeä etten voinut edes kävellä. Onneksi pystyin tekemään etätöitä aina kun jalka äityi pahaksi. Kuntoutus oli melkeinpä se kaikkein tuskallisin osuus, nilkka oli arpeutunut ja jäykistynyt. Kun seisoin nenä seinää kohti, varpaat pari senttiä seinästä, en saanut polvea seinään, kun nilkka ei vain taipunut. Sen venyttely sattui niin, että välillä oli pakko huutaa. Hui.
Olen siis säälittävän huonossa kunnossa ja ikäloput mummotkin polkevat mun ohitseni jopa ylämäessä, mutta eiköhän tämä tästä. Tsemppiä minulle! Fillaroinnin lisäksi olen taas eksynyt jumpallekin muutamaan kertaan ja tarkoitus on panostaa siihen, joten eiköhän se kunto ala kasvaa taas kohisten. Salitreenistä haaveilen, mutta se vähän pelottaa vanhojen vammojen sekä kaularangan nivelrikon vuoksi. Pitäisi kai palkata personal trainer, joka ymmärtää tuollaisten juttujen päälle, ainakin auttamaan uudestaan alkuun.
Kakkospäivän kuvan teemana on suosikkitavara. Mietin tätä pitkään ja tulin siihen tulokseen, että voisin melkein kaikesta luopua. Toki rakastan tietokonettani, kameraani, kirjojani ja vaikka mitä muuta sälää, mutta se tärkein on kulkenut jo kohta yhdeksän kuukautta aina mukana, vasemman käden nimettömässä. Se on titaania, joten edes minä en sitä saane rikottua.
Samalla näette myös järkyttävät nakkisormeni.
torstai 23. joulukuuta 2010
Ennakkolupaus uudelle vuodelle
Kukkarossani asusteleva Matti on tullut tänä syksynä kovin tutuksi, koska elin täysin yli varojeni ikimuistoisella Los Angeles & Las Vegas -reissulla. Laskuni toki pystyn maksamaan, mutta siihen se melkein jääkin. Tilanteen pitäisi helpottaa muutaman kuukauden päästä, kun saan maksettua pari juttua pois, mutta silti päädyin tekemään radikaalin päätöksen.
Näin ennakkoon annan jo sellaisen uudenvuodenlupauksen, että en osta rätin rättiä - enkä kenkiä - ensi vuonna, ellei ole täydellinen pakkotilanne. Pakkotilanne voi olla esimerkiksi vaatehuoneen tuhoutuminen tulipalossa, kolmenkymmenen kilon laihtuminen tai talvikenkien totaalinen hajoaminen tuhannen pillun päreiksi. Jätän itselleni sellaisen porsaanreiän, että second hand -ostokset ovat sallittuja. Tämä ei kuitenkaan anna lupaa kalliissa vintage-putiikeissa juoksenteluun. Kirppareilta ostaminen on sallittua.
Muutenhan tämä varmasti toimii ihan hyvin, mutta kova paikka tulee pääsiäisen aikoihin, kun matkustan Lontooseen. Mutta kyllä mä siihen kykenen. Olenhan jo ostanut enemmän vaatteita ja kenkiä, kuin keskiverto kuuden hengen perhe kuluttaa elämänsä aikana... Vaatehuonekin ratkeaa liitoksistaan eikä sinne mahdu enää yhtään mitään. Miesparkakin joutui jo viemään omat vaatteensa evakkoon makuuhuoneen kaappiin mun rytkyjeni tieltä.
Jos siis bongaat minut vaatekaupassa ensi vuoden aikana, ole ystävällinen ja ohjaa minut pois sieltä mahdollisimman nopeasti!
Ps. En saa ostaa myöskään laukkuja!
Näin ennakkoon annan jo sellaisen uudenvuodenlupauksen, että en osta rätin rättiä - enkä kenkiä - ensi vuonna, ellei ole täydellinen pakkotilanne. Pakkotilanne voi olla esimerkiksi vaatehuoneen tuhoutuminen tulipalossa, kolmenkymmenen kilon laihtuminen tai talvikenkien totaalinen hajoaminen tuhannen pillun päreiksi. Jätän itselleni sellaisen porsaanreiän, että second hand -ostokset ovat sallittuja. Tämä ei kuitenkaan anna lupaa kalliissa vintage-putiikeissa juoksenteluun. Kirppareilta ostaminen on sallittua.
Muutenhan tämä varmasti toimii ihan hyvin, mutta kova paikka tulee pääsiäisen aikoihin, kun matkustan Lontooseen. Mutta kyllä mä siihen kykenen. Olenhan jo ostanut enemmän vaatteita ja kenkiä, kuin keskiverto kuuden hengen perhe kuluttaa elämänsä aikana... Vaatehuonekin ratkeaa liitoksistaan eikä sinne mahdu enää yhtään mitään. Miesparkakin joutui jo viemään omat vaatteensa evakkoon makuuhuoneen kaappiin mun rytkyjeni tieltä.
Jos siis bongaat minut vaatekaupassa ensi vuoden aikana, ole ystävällinen ja ohjaa minut pois sieltä mahdollisimman nopeasti!
Ps. En saa ostaa myöskään laukkuja!
perjantai 10. joulukuuta 2010
Ihan sairraan hyvä savulohipasta
Pyydän anteeksi lukijoilta, etten ole päivittänyt blogiani aikoihin. Kaamosmasennus yhdistettynä työ- ja opiskelukiireisiin, järkyttävään niskajumiin ja stressiin iski pahasti eikä ole ollut energiaa mihinkään ylimääräiseen. Nyt tuntuu, että fiilikset alkaa parantua. Niskajumikin parannettiin - kävi ilmi, että joku nikama rintarangassa menee helposti väärään asentoon ja aiheuttaa kamalia kipuja. Menin kuitenkin salille fysioterapeutin kielloista huolimatta ja muljautin sen perkuleen nikaman uudestaan. Se runnottiin paikoilleen toissapäivänä, joten eiköhän tästä mennä vain ylöspäin. Se nyt on kai selvää, että mummojumpat on mun kohtaloni, isoilla painoilla aiheutan vain tuskaa itselleni.
Saimme eilen yllätykseksemme illallisvieraan Japanista. Ei siis ollut ylläri, että kyseinen henkilö on Suomessa, vaan se että tulee meille syömään ja tuo pari tyyppiä mukanaankin. Aikaa oli vähän ja panikoin tovin pohtien, mitä ruokaa laitan. Yritin soittaa jopa äiteelle, joka on kokki, mutta eihän se tietenkään vastannut, kun olisi kerrankin ollut oikeasti asiaa. Ajan vähyyden vuoksi päädyin savulohipastaan, koska kermalla, juustolla ja voilla ei vain voi mennä vikaan. Jälkkäriksi tein mustikkarahkaa, koska Prismassa ei ollut pakastepuolukoita. Meillä syödään normaalisti tosi vähän pastaa/riisiä/pottua tms. vaikka pasta on ihan parasta. Pitää siis käyttää tällaiset tilaisuudet hyväkseen!
Tästä tulee siis tosi iso satsi... jonka kyllä neljä komeaa urheilijanuorukaista ja yksi pyylevä täti, joka söi kyllä aika vähän, tuhosivat melkein kokonaan:
500g täysjyväpastaa (penne)
700g lämminsavulohta
2 banaanishalottia
1 kynnetön valkosipuli
Voita
6dl ruokakermaa
100g Violan Kolme pippuria -tuorejuustoa
100g Valion Mustaleima-pastajuustoa
suolaa
cayennepippuria, koska laitan sitä aina kaikkeen
Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen.
Keitä pasta, ei tartte keittää ihan täyttä aikaa. Huuhtele kylmällä vedellä ja kaada ison uunivuoan pohjalle.
Leikkaa sipulit ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Kuullota voissa. Lyö joukkoon ruokakermat ja tuorejuusto ja anna muhia hetken aikaa. Pilko lohi palasiksi ja laita joukkoon. Mausta.
Kaada lohi-kermakastike uunivuokaan pastan joukkoon ja sekoita mukaan pastajuustoa. Sirottele loput juustot ruuan päälle ja laita uuniin. Uunissa se oli varmaan jonkun puoli tuntia, siihen asti että alkoi vähän saada väriä päältä.
Tarjoilin salaatin kera ja tarjolla oli myös loput pastajuustosta ja parmesania, mikäli joku tahtoi vielä juustoisempaa settiä. Sapuska upposi sakkiin tosiaan kuin kuuma veitsi voihin.
Mustikkarahka oli myös erittäin yksinkertainen luomus ja sitä oli paljon, mutta sekin kulho melkein nuoltiin puhtaaksi... emäntä sai olla tyytyväinen. Ja kannatti muuten panostaa vähän jouluiseen kattaukseen - vieras oli niin otettu, että kävi vielä ottamassa kuvan pöydästä erikseen!
500g rahkaa
5dl kuohukermaa
400g mustikoita
makeutusainetta oman maun mukaan
Vatkaa kerma, lyö rahka ja mustikat sekaan ja lisää makeutusaine. Älä laita liikaa, ettei tule ällömakeeta. Tästä tulee sikahyvää.
Minäpä yritän nyt taas kirjoitella näitä juttujani vähän useammin. Tämähän on paljon mukavampaa kuin verkkoviestinnän historiasta kirjoittaminen ja tekstikin syntyy ilman suurempia tuskia, ahdistuksia tai itsemurhafiiliksiä. Eli siis voimme hyvillä mielin sanoa, että I'm back in business!
Saimme eilen yllätykseksemme illallisvieraan Japanista. Ei siis ollut ylläri, että kyseinen henkilö on Suomessa, vaan se että tulee meille syömään ja tuo pari tyyppiä mukanaankin. Aikaa oli vähän ja panikoin tovin pohtien, mitä ruokaa laitan. Yritin soittaa jopa äiteelle, joka on kokki, mutta eihän se tietenkään vastannut, kun olisi kerrankin ollut oikeasti asiaa. Ajan vähyyden vuoksi päädyin savulohipastaan, koska kermalla, juustolla ja voilla ei vain voi mennä vikaan. Jälkkäriksi tein mustikkarahkaa, koska Prismassa ei ollut pakastepuolukoita. Meillä syödään normaalisti tosi vähän pastaa/riisiä/pottua tms. vaikka pasta on ihan parasta. Pitää siis käyttää tällaiset tilaisuudet hyväkseen!
Tästä tulee siis tosi iso satsi... jonka kyllä neljä komeaa urheilijanuorukaista ja yksi pyylevä täti, joka söi kyllä aika vähän, tuhosivat melkein kokonaan:
500g täysjyväpastaa (penne)
700g lämminsavulohta
2 banaanishalottia
1 kynnetön valkosipuli
Voita
6dl ruokakermaa
100g Violan Kolme pippuria -tuorejuustoa
100g Valion Mustaleima-pastajuustoa
suolaa
cayennepippuria, koska laitan sitä aina kaikkeen
Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen.
Keitä pasta, ei tartte keittää ihan täyttä aikaa. Huuhtele kylmällä vedellä ja kaada ison uunivuoan pohjalle.
Leikkaa sipulit ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Kuullota voissa. Lyö joukkoon ruokakermat ja tuorejuusto ja anna muhia hetken aikaa. Pilko lohi palasiksi ja laita joukkoon. Mausta.
Kaada lohi-kermakastike uunivuokaan pastan joukkoon ja sekoita mukaan pastajuustoa. Sirottele loput juustot ruuan päälle ja laita uuniin. Uunissa se oli varmaan jonkun puoli tuntia, siihen asti että alkoi vähän saada väriä päältä.
Tarjoilin salaatin kera ja tarjolla oli myös loput pastajuustosta ja parmesania, mikäli joku tahtoi vielä juustoisempaa settiä. Sapuska upposi sakkiin tosiaan kuin kuuma veitsi voihin.
Mustikkarahka oli myös erittäin yksinkertainen luomus ja sitä oli paljon, mutta sekin kulho melkein nuoltiin puhtaaksi... emäntä sai olla tyytyväinen. Ja kannatti muuten panostaa vähän jouluiseen kattaukseen - vieras oli niin otettu, että kävi vielä ottamassa kuvan pöydästä erikseen!
500g rahkaa
5dl kuohukermaa
400g mustikoita
makeutusainetta oman maun mukaan
Vatkaa kerma, lyö rahka ja mustikat sekaan ja lisää makeutusaine. Älä laita liikaa, ettei tule ällömakeeta. Tästä tulee sikahyvää.
Minäpä yritän nyt taas kirjoitella näitä juttujani vähän useammin. Tämähän on paljon mukavampaa kuin verkkoviestinnän historiasta kirjoittaminen ja tekstikin syntyy ilman suurempia tuskia, ahdistuksia tai itsemurhafiiliksiä. Eli siis voimme hyvillä mielin sanoa, että I'm back in business!
tiistai 12. lokakuuta 2010
Potkua syksyyn?!
Päätin vakaasti, että alan syömään kunnolla ja otan vitamiinikin. Silti söin lounaaksi Lämmin Kuppi -keittoa ja kuivaa näkkäriä, kun en ollut oikein valmistautunut tämän päätöksen vaatimalla tavalla. Huoh. Aamulla sain sentään vitamiinit kurkusta alas, koko Animal Pak -pussillisen. Hieno suoritus! Se ei kuitenkaan riitä, kun pitäisi töistä suoraan kiiruhtaa jumpalle ja sieltä palaveriin. Jotain ravitsevaa pitäisi keksiä siihen väliin.
Tänä iltana suunnittelen huomiset ruokailut valmiiksi, vaikka mikä olisi, koska huomisestakin tulee superkiireinen päivä. Lounastunnilla olisi tarkoitus käydä vähän jumppailemassa ja töistä sitten suoraan kalligrafiakurssille, joka kestää puoli yhdeksään. Ei tuollaista menoa jaksa, jos ei syö kunnolla. Nyt kyllä pakotan itseni syömään niitä ällöttäviä hedelmiä ja vihanneksia, vaikka olisivatkin limaisia ja koostumukseltaan epämääräisiä. Syön jopa banaaneja, vaikka ne ovatkin olleet mun nemesikseni jo kolmen vuosikymmenen ajan!
Tarvitsisin nyt jotain vinkkejä siihen, miten saan potkua syksyyni. Mitä lähemmäs marraskuuta mennään, sitä flegmaattisemmaksi muutun, masennus pukkaa päälle vaikka se muuten onkin hallinnassa, itkettää ja väsyttää niin, että sängystä nouseminen on joka aamu kamalaa tuskaa... ja joka syksy sama juttu, vaikka kuinka yrittäisin taistella vastaan. Ulkoilu ei ole ratkaisu, koska en tykkää ulkoilla pimeässä enkä etenkään kylmässä. Siedän kylmyyttä todella huonosti.
Tämä väsymys ja kyvyttömyys tehdä mitään järkevää sitten puolestaan aiheuttavat suunnatonta vitutusta ja pettymystä itseensä, koska olisi niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä. Tahtoisin olla sellainen Duracell-pupu, joka vaan jaksaa vaikka mikä olisi. Kertokaa mulle hyvät superihmiset, miten saatte motivoitua itseänne jaksamaan?! Tahdon olla kaltaisenne
Ei oo helppoa, prkle.
Tänä iltana suunnittelen huomiset ruokailut valmiiksi, vaikka mikä olisi, koska huomisestakin tulee superkiireinen päivä. Lounastunnilla olisi tarkoitus käydä vähän jumppailemassa ja töistä sitten suoraan kalligrafiakurssille, joka kestää puoli yhdeksään. Ei tuollaista menoa jaksa, jos ei syö kunnolla. Nyt kyllä pakotan itseni syömään niitä ällöttäviä hedelmiä ja vihanneksia, vaikka olisivatkin limaisia ja koostumukseltaan epämääräisiä. Syön jopa banaaneja, vaikka ne ovatkin olleet mun nemesikseni jo kolmen vuosikymmenen ajan!
Tarvitsisin nyt jotain vinkkejä siihen, miten saan potkua syksyyni. Mitä lähemmäs marraskuuta mennään, sitä flegmaattisemmaksi muutun, masennus pukkaa päälle vaikka se muuten onkin hallinnassa, itkettää ja väsyttää niin, että sängystä nouseminen on joka aamu kamalaa tuskaa... ja joka syksy sama juttu, vaikka kuinka yrittäisin taistella vastaan. Ulkoilu ei ole ratkaisu, koska en tykkää ulkoilla pimeässä enkä etenkään kylmässä. Siedän kylmyyttä todella huonosti.
Tämä väsymys ja kyvyttömyys tehdä mitään järkevää sitten puolestaan aiheuttavat suunnatonta vitutusta ja pettymystä itseensä, koska olisi niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä. Tahtoisin olla sellainen Duracell-pupu, joka vaan jaksaa vaikka mikä olisi. Kertokaa mulle hyvät superihmiset, miten saatte motivoitua itseänne jaksamaan?! Tahdon olla kaltaisenne
Ei oo helppoa, prkle.
torstai 30. syyskuuta 2010
Elossa ollaan
Tässähän on vierähtänyt kuukausi, kun viimeksi tänne jotain näpyttelin! Kaksi ja puoli viikkoa siitä meni reissussa - nyt on nähty Los Angeles, Las Vegas, koko hiton autiomaa niiden välillä, Long Beach, Universal Studios, Barstow, Hoover Dam, Boulder City, Grand Canyon West ja vaikka mitä muuta! Ja mikä tärkeintä, on tahdottu ja vannottu valoja itsensä Elviksen edessä!
Ensimmäisenä päivänämme Los Angelesissa suuntasimme Santa Monicaan, josta oli suunnitelmana kävellä Veniceen Muscle Beachille. Sattumoisin tuo päivä oli Labour Day - virallinen kesän viimeinen päivä - ja biitsi oli täynnä jos jonkinmoista vipeltäjää. Aurinkokin oli päättänyt kunnioittaa tätä juhlapäivää porottamalla sananmukaisesti kuin viimeistä päivää.
Eipä siinä sitten tajuttu laittaa aurinkorasvaa ennen kuin jossain puolimatkassa ja siinäkin oli suojakerroin vain 15. Eikä mulla ollut hattuakaan. Epic fail! Poltin päänahkani, otsani, nenän, kasvojen alaosan, osan niskasta (aurinkorasva oli levitetty vähän sinnepäin), decolteen (siihen tuli kivoja kuvioita, kun mulla oli kameralaukku olan yli ja lisäksi kamera kaulahihnassa) ja käsivarret. Lisäksi tapahtui ns. käänteinen pandailmiö: minulla oli suuret aurinkolasit päässä, joten silmänympärykset ja posket olivat aivan valkoiset.
Pari seuraavaa päivää olin vain punainen kuin rapu ja perkeleen kipeä, toisena niistä otsa turposi palloksi, mutta peittyi hyvin otsatukalla. Herättyäni niitä seuraavana aamuna koin aikamoisen järkytyksen. Otsan turvotus oli alkanut valua alaspäin, silmäluomet olivat niin turvoksissa, että silmät olivat vain pienet viirut. Sen päivän vietin sängyssä jääpussi naamalla. Eihän se turvotus tietenkään laskenut moneen päivään ja mietin, että pitääkö tälläkin reissulla tutustua paikalliseen sairaalan (edellisenä kesänä New Yorkissa tein retken paikalliseen ER:ään sikainfluenssaepäilyn vuoksi).
Kallisarvoisia lomapäiviä Enkelten kaupungissa ei kuitenkaan voinut tuhlata piilottelemalla lärviään hotellihuoneessa, joten päätin olla välittämättä tuijottavista ihmisistä ja kauhusta kirkuvista pikkulapsista ja lomailla sydämeni kyllyydestä. Ostin oikein hyvän hatun ja pidin aurinkolasit päässäni sisälläkin. Maanantaina jättäessämme LA:n savusumun taaksemme ja suunnatessamme vuokra-autolla Interstate 15:lle päämääränämme Las Vegas, näytin jo melkeinpä ihmiseltä.
Tästä episodista opin sen, että en enää ikinä ikinä ikinä ole ilman aurinkorasvaa, jos on pienintäkään epäilystä, että voisin palaa, enkä ilman hattua auringonpaisteessa. Enkä myöskään enää ikinä peiliin katsoessani tule ajattelemaan olevani ruma! Olenhan minä oikein soma, kun naamani ei ole turvonnut kolminkertaiseksi!
Vegasiin päästyämme otettiin kaikki ilo irti vuokra-autosta ja tehtiin retki Hoover Damille ja Grand Canyon Westiin. Molemmat olivat todella vaikuttavia, mutta Grand Canyonilla osan ilosta vei se, että jo pelkästä kanjonin näkemisestä oli tehty uskomatonta rahastusta. Kai se Hualapai-heimo sitten tahtoi ottaa takaisin kaiken, mitä valkoinen mies oli heiltä vienyt. Pelkkä käynti maksoi yli 40 taalaa, Skywalk olisi maksanut toisen mokoman. Ei ollut mitään järkeä maksaa Skywalkista, koska 99% varmuudella mun jalkani eivät olisi kantaneet sen vertaa noissa korkeuksissa, että se olisi ollut kannattavaa!
Taidanpa nyt tehdä niin radikaalin päätöksen, että julkaisen tämän tekstin nyt ja jatkan matkakertomusta myöhemmin. Jotta saan varmasti edes jotain julkaistua. Tällä hetkellä pitää kamalaa kiirettä; uusi opintojakso alkaa muutaman viikon päästä, olen pimiökurssilla ja pitäisi ehtiä valokuvatakin ja parin viikon päästä alkaa järjestyksenvalvojakurssi. Ja sitä ennen lehtikirjoittamisen kurssi ja yhdeksi illaksi olen menossa tutustumaan kalligrafian maailmaan. Ja painitapahtumaa pukkaa. Näin käy aina syksyisin - kalenteri on täynnä loppuvuodeksi viimeistään syyskuun lopussa.
Ensimmäisenä päivänämme Los Angelesissa suuntasimme Santa Monicaan, josta oli suunnitelmana kävellä Veniceen Muscle Beachille. Sattumoisin tuo päivä oli Labour Day - virallinen kesän viimeinen päivä - ja biitsi oli täynnä jos jonkinmoista vipeltäjää. Aurinkokin oli päättänyt kunnioittaa tätä juhlapäivää porottamalla sananmukaisesti kuin viimeistä päivää.
Eipä siinä sitten tajuttu laittaa aurinkorasvaa ennen kuin jossain puolimatkassa ja siinäkin oli suojakerroin vain 15. Eikä mulla ollut hattuakaan. Epic fail! Poltin päänahkani, otsani, nenän, kasvojen alaosan, osan niskasta (aurinkorasva oli levitetty vähän sinnepäin), decolteen (siihen tuli kivoja kuvioita, kun mulla oli kameralaukku olan yli ja lisäksi kamera kaulahihnassa) ja käsivarret. Lisäksi tapahtui ns. käänteinen pandailmiö: minulla oli suuret aurinkolasit päässä, joten silmänympärykset ja posket olivat aivan valkoiset.
Pari seuraavaa päivää olin vain punainen kuin rapu ja perkeleen kipeä, toisena niistä otsa turposi palloksi, mutta peittyi hyvin otsatukalla. Herättyäni niitä seuraavana aamuna koin aikamoisen järkytyksen. Otsan turvotus oli alkanut valua alaspäin, silmäluomet olivat niin turvoksissa, että silmät olivat vain pienet viirut. Sen päivän vietin sängyssä jääpussi naamalla. Eihän se turvotus tietenkään laskenut moneen päivään ja mietin, että pitääkö tälläkin reissulla tutustua paikalliseen sairaalan (edellisenä kesänä New Yorkissa tein retken paikalliseen ER:ään sikainfluenssaepäilyn vuoksi).
Kallisarvoisia lomapäiviä Enkelten kaupungissa ei kuitenkaan voinut tuhlata piilottelemalla lärviään hotellihuoneessa, joten päätin olla välittämättä tuijottavista ihmisistä ja kauhusta kirkuvista pikkulapsista ja lomailla sydämeni kyllyydestä. Ostin oikein hyvän hatun ja pidin aurinkolasit päässäni sisälläkin. Maanantaina jättäessämme LA:n savusumun taaksemme ja suunnatessamme vuokra-autolla Interstate 15:lle päämääränämme Las Vegas, näytin jo melkeinpä ihmiseltä.
Tästä episodista opin sen, että en enää ikinä ikinä ikinä ole ilman aurinkorasvaa, jos on pienintäkään epäilystä, että voisin palaa, enkä ilman hattua auringonpaisteessa. Enkä myöskään enää ikinä peiliin katsoessani tule ajattelemaan olevani ruma! Olenhan minä oikein soma, kun naamani ei ole turvonnut kolminkertaiseksi!
Vegasiin päästyämme otettiin kaikki ilo irti vuokra-autosta ja tehtiin retki Hoover Damille ja Grand Canyon Westiin. Molemmat olivat todella vaikuttavia, mutta Grand Canyonilla osan ilosta vei se, että jo pelkästä kanjonin näkemisestä oli tehty uskomatonta rahastusta. Kai se Hualapai-heimo sitten tahtoi ottaa takaisin kaiken, mitä valkoinen mies oli heiltä vienyt. Pelkkä käynti maksoi yli 40 taalaa, Skywalk olisi maksanut toisen mokoman. Ei ollut mitään järkeä maksaa Skywalkista, koska 99% varmuudella mun jalkani eivät olisi kantaneet sen vertaa noissa korkeuksissa, että se olisi ollut kannattavaa!
Taidanpa nyt tehdä niin radikaalin päätöksen, että julkaisen tämän tekstin nyt ja jatkan matkakertomusta myöhemmin. Jotta saan varmasti edes jotain julkaistua. Tällä hetkellä pitää kamalaa kiirettä; uusi opintojakso alkaa muutaman viikon päästä, olen pimiökurssilla ja pitäisi ehtiä valokuvatakin ja parin viikon päästä alkaa järjestyksenvalvojakurssi. Ja sitä ennen lehtikirjoittamisen kurssi ja yhdeksi illaksi olen menossa tutustumaan kalligrafian maailmaan. Ja painitapahtumaa pukkaa. Näin käy aina syksyisin - kalenteri on täynnä loppuvuodeksi viimeistään syyskuun lopussa.
keskiviikko 1. syyskuuta 2010
Pre-holiday meltdown
Näyttää vähän siltä, että mitä lähemmäksi lomaa mennään, sitä harvinaisemmiksi nämä blogipostaukset käyvät. Olen niin väsynyt, stressaantunut, ahdistunut, angstinen ja aggressiivinen, että en oikein osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Eikä mulla ole oikeastaan mitään sanottavaakaan. Tahdon vain päästä lepuuttamaan väsynyttä vanhaa ruhoani ja ennen kaikkea väsynyttä vanhaa mieltäni. Eiköhän Kalifornian auringon alta löydy parannus tälle stressille ja ahdistukselle ja osaan ehkä ajatella joitain asioita hieman toisesta näkökulmasta. Ihan mahtavaa päästä irtautumaan arjesta aivan täysin.
Löysin muuten uuden elämänkatsomuksen, joka voisi olla mulle Se Oikea: The F**k It Way!
Löysin muuten uuden elämänkatsomuksen, joka voisi olla mulle Se Oikea: The F**k It Way!
maanantai 30. elokuuta 2010
Lomalomalomaloma
Viimeinen työviikko ennen kolmen viikon lomaa on jo lähtenyt käyntiin! Enkä osaa enää juuri muuta ajatellakaan kuin lomaa. Ajatukset eivät tahtoisi millään pysyä työssä, vaan olen jo haaveissani Hollywoodissa. Vaikka matkalaukku onkin Mikon kanssa reissussa taidan alkaa tänään jo miettimään pakkaamista. Ainakin pyykit pitää pestä ja miettiä, että onko mitään, mitä pitää ostaa. Hiukset pitäisi värjätä, torstaina ne onneksi viimein leikataan. Edellisestä kampaamokäynnistä alkaakin olla joku puoli vuotta. Saa nähdä, kuinka paljon saan tehtyä alkamatta panikoimaan, koska vatsassa on jo perhosia vaikka kuinka.
Pitkä lentomatka ei suoraan sanoen houkuttele pätkääkään, mutta ajattelin ostaa jonkun pokkarin matkalukemisiksi. Viime vuonna luin lennolla Boston-Helsinki Mary Roachin Stiff - The Curious Lives of Human Cadavers -kirjan kokonaan. Suosittelen lämpimästi, jos et ole turhan herkkänahkainen. Erittäin mielenkiintoinen kirja. Nyt ostan todennäköisesti Max Brooksin World War Z -kirjan. Siippa tämän jo kirjastosta lainasikin, minä en ehtinyt lukea. Kirjan edeltäjä The Zombie Survival Guide oli aivan mahtava. Sekin lähti viime vuonna mukaan Bostonin lentokentältä.
Ajattelin buukata kaksi kertaa tunnin henkilökohtaisen saliohjauksen itseltään Pauliina Talukselta Los Angelesissa. Ei se mitään halpaa lystiä ole, mutta uskoisin sen olevan sen arvoista. En ole saanut hommaa kasaan sen jälkeen, kun rikoin olkapääni salilla vajaa pari vuotta sitten. Se vaivasi yli vuoden, söin kiloittain vahvoja tulehduskipulääkkeitä, joiden vuoksi olin ihan tööt koko ajan, enkä voinut tehdä oikein mitään. Olkapää kipuili pahasti jopa kävellessä.
Siinä vaiheessa, kun olkapää alkoi osoittaa parantumisen merkkejä olinkin jo työuupumuksen ja masennuksen vuoksi pitkällä sairaslomalla. Väittäisinpä, että tässä on jonkinlainen syy-/seuraussuhde. Viime kesänä onnistuin vielä jotenkin hankkimaan jalkaani erittäin vittumaisen - pardon my French - rasitusvamman, jonka vuoksi liikkuminen oli niin hankalaa puolisen vuotta, että jouduin välillä turvautumaan kainalosauvoihin.
Anyways, luulen että tapaaminen ihanan, positiivisen Pauliinan kanssa voisi olla se potku persuksille, jota olen epätoivoisesti kaivannut. Motivaatiobuusti! Nythän olen onnistunut karistamaan ihan reippaasti kiloja, jotka tuon surkean puolentoista vuoden aikana keräilin, mutta kyllä niitä riittää vielä roimasti pudotettavaksi. Ja lihakset olen varmaan hukannut kokonaan matkan varrella. Kerroin muuten Pauliinalle, että meillä on jääkaapin ovessa hänen kuvansa ja hän oli tosi otettu!
Pitkä lentomatka ei suoraan sanoen houkuttele pätkääkään, mutta ajattelin ostaa jonkun pokkarin matkalukemisiksi. Viime vuonna luin lennolla Boston-Helsinki Mary Roachin Stiff - The Curious Lives of Human Cadavers -kirjan kokonaan. Suosittelen lämpimästi, jos et ole turhan herkkänahkainen. Erittäin mielenkiintoinen kirja. Nyt ostan todennäköisesti Max Brooksin World War Z -kirjan. Siippa tämän jo kirjastosta lainasikin, minä en ehtinyt lukea. Kirjan edeltäjä The Zombie Survival Guide oli aivan mahtava. Sekin lähti viime vuonna mukaan Bostonin lentokentältä.
Ajattelin buukata kaksi kertaa tunnin henkilökohtaisen saliohjauksen itseltään Pauliina Talukselta Los Angelesissa. Ei se mitään halpaa lystiä ole, mutta uskoisin sen olevan sen arvoista. En ole saanut hommaa kasaan sen jälkeen, kun rikoin olkapääni salilla vajaa pari vuotta sitten. Se vaivasi yli vuoden, söin kiloittain vahvoja tulehduskipulääkkeitä, joiden vuoksi olin ihan tööt koko ajan, enkä voinut tehdä oikein mitään. Olkapää kipuili pahasti jopa kävellessä.
Siinä vaiheessa, kun olkapää alkoi osoittaa parantumisen merkkejä olinkin jo työuupumuksen ja masennuksen vuoksi pitkällä sairaslomalla. Väittäisinpä, että tässä on jonkinlainen syy-/seuraussuhde. Viime kesänä onnistuin vielä jotenkin hankkimaan jalkaani erittäin vittumaisen - pardon my French - rasitusvamman, jonka vuoksi liikkuminen oli niin hankalaa puolisen vuotta, että jouduin välillä turvautumaan kainalosauvoihin.
Anyways, luulen että tapaaminen ihanan, positiivisen Pauliinan kanssa voisi olla se potku persuksille, jota olen epätoivoisesti kaivannut. Motivaatiobuusti! Nythän olen onnistunut karistamaan ihan reippaasti kiloja, jotka tuon surkean puolentoista vuoden aikana keräilin, mutta kyllä niitä riittää vielä roimasti pudotettavaksi. Ja lihakset olen varmaan hukannut kokonaan matkan varrella. Kerroin muuten Pauliinalle, että meillä on jääkaapin ovessa hänen kuvansa ja hän oli tosi otettu!
torstai 26. elokuuta 2010
Viimeinkin oma kamera
Olen kuvannut paljon duunikameralla ja nyt on vähän kaihertanut se, että reissussa pitää kuvata pokkarilla - unohtamatta tietenkään filmijärkkäriä, jonka otan myös mukaan mustavalkokuvia varten, kun on se pimiökurssi tulossa.
Tein nyt sitten aika viimetippaan sellaisen päätöksen, että tilasin Canon EOS 450D 18-55 +75-300 Kitin ja kasan muistikortteja siihen. Nyt ei ole varaa shoppailla reissussa, mutta onneksi valokuvaaminen onkin kivempaa. En malttaisi odottaa, että pääsen kuvaamaan KAIKKEA! Raivolla!
Olen niin innoissani, etten tahdo pysyä housuissani! Toivottavasti kameran saapumisen kanssa ei nyt tule mitään viivytystä, kun eihän tässä ole kuin viikko aikaa!
Tein nyt sitten aika viimetippaan sellaisen päätöksen, että tilasin Canon EOS 450D 18-55 +75-300 Kitin ja kasan muistikortteja siihen. Nyt ei ole varaa shoppailla reissussa, mutta onneksi valokuvaaminen onkin kivempaa. En malttaisi odottaa, että pääsen kuvaamaan KAIKKEA! Raivolla!
Olen niin innoissani, etten tahdo pysyä housuissani! Toivottavasti kameran saapumisen kanssa ei nyt tule mitään viivytystä, kun eihän tässä ole kuin viikko aikaa!
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Ärh
Huntuilusta ei tule tänään mitään... olen tehnyt jo kaksi yritelmää, pistänyt itseäni neulalla toistakymmentä kertaa, hakenut mittanauhan kissalta pari kertaa ja mallaillut noita tekeleitä päähän useampaan otteeseen. Joko ne ovat väärän muotoisia tai sitten mulla on yksinkertaisesti vääränmallinen pää!
Taitaa olla niin, että pillit pussiin tältä illalta ja alan vaikka laittamaan ruokaa. Sen ainakin osaan erinomaisesti. Tosin materiaalit on vähän sitä, mitä kaappien ja pakastimen peränurkista löytyy, kun kaupassakäynti ei ole taas innostanut hetkeen.
Taitaa olla niin, että pillit pussiin tältä illalta ja alan vaikka laittamaan ruokaa. Sen ainakin osaan erinomaisesti. Tosin materiaalit on vähän sitä, mitä kaappien ja pakastimen peränurkista löytyy, kun kaupassakäynti ei ole taas innostanut hetkeen.
Suvaitsemattomuutta ja itsetutkiskelua
Tämän postauksen palaset ja luonnokset ovat olleet olemassa jo pitkään, nyt viimein sain puettua ajatukseni kunnolla sanoiksi. Voisin kirjoittaa näistä asioista vaikka romaanin, mutta yritän saada tiivistettyä ne sellaiseen muotoon, että joku jaksaisi vaikka ne lukeakin.
Minäkin, joka liputan jatkuvasti suvaitsevaisuuden puolesta, olen suvaitsematon. Jopa erittäin suvaitsematon. Minun on vaikea suvaita esimerkiksi rasismia, homofobiaa, sovinismia, narsismia, besserwisserismiä, itsekeskeisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, uskonnollista (tai oikeastaan minkään muunkaanlaista) kiihkoilua, jatkuvaa pätemistä ja ilkeyttä. Tyhmyys - vaikka se ei olekaan piirre, johon ihminen voi itse vaikuttaa - saa näkemään punaista. Etenkin silloin, kun se yhdistyy yhteen tai useampaan edellisistä piirteistä, kuten lähes poikkeuksetta käy.
Myös alituinen huomionhakuisuus, "look at me, I'm an attention whore", nostaa karvat pystyyn. Voisi tietenkin ajatella, että tämä on omaa pienuuttani, että toisten saama huomio on jotenkin minulta itseltäni pois... en kuitenkaan näe asiaa näin. Tunnen jonkinlaista huvituksen sekaista sääliä huomiohuoria kohtaan.
Itsensä nostaminen jalustalle on mielestäni ehdottomasti yksi vastenmielisimmistä piirteistä ihmisessä. Ikävä kyllä tuttavapiiriin kuuluu henkilöitä, jotka vaativat kovaäänisesti kunnioitusta ja kumartelua itselleen, unohtaen että kunnioitus on ansaittava. Eikä siihen ole kukaan oikeutettu henkilökohtaisten saavutusten tai iän perusteella. Miten kukaan voisi kunnioittaa ihmistä, jolta itseltään puuttuu peruskunnioitus muita kohtaan? Joka arvostaa muita ihmisiä ainoastaan, jos kokee henkilökohtaisesti hyötyvänsä heistä tavalla tai toisella. Joka kohtelee omasta mielestään itseään alempiarvoisia ihmisiä kuin paskaa - tietenkin vain siihen asti, että haluaa tai tarvitsee heiltä jotain. Tony Sopranokin sanoi: "Those who want respect, give respect". On se fiksu mies.
Ilkeys etenkin nettipalstoilla tuntuu olevan nykyisin normi - ja jopa tavoiteltava asia. Ilkeileviä ihmisiä ihaillaan ja kannustetaan. "Se osaa sanoa niin suoraan". Aikamoista ala-astemeininkiä olla mukana ilkkumassa, kun toista lyödään maahan. "Proud to be a bitch". Miksi ihmeessä? Luulisi, että koulukiusausmentaliteetista oltaisiin päästy jo koulutien päättyessä. Saavatko ihmiset jonkinlaista henkistä tyydytystä siitä, että loukkaavat toista. Pönkitystä omalle heikolle itsetunnolleen? Jonkinlaista kieroutunutta vallantunnetta?
Välillä oikeasti mietityttää, että mitä on tapahtunut normaaleille käyttäytymissäännöille. Kohteliaisuudelle, toisten ihmisten huomioonottamiselle? Pakko myöntää, että en ole täysin syytön tähän aina itsekään. On muutamia ihmisiä, jotka tuovat minussa automaattisesti pahimmat puolet esille. Kuten näppärimmät jo tekstin ensimmäiset kappaleet luettuaan osasivat todeta, nostan itseni helposti tyhminä pitämieni ihmisten yläpuolelle. But I'm working on it.
Taas vaahtoan näköjään lempiaiheestani kunnioituksesta. Näen sen puutteen yhtenä suurimmista ongelmista kaikissa ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa, mukaanlukien parisuhteet. Keskusteluissa puolisoni kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että yksi suhteemme suurimmista vahvuuksista on nimenomaan molemminpuolinen kunnioitus. Emme koskaan nimittelisi tai haukkuisi toista, päin naamaa tai ulkopuolisille, ja otamme toisen aina huomioon päätöksissämme. Emme toki aina ole asioista samaa mieltä, mutta osaamme keskustella ja myös riidellä niin, että arvostelu ei keskity toisen persoonaan vaan niihin asioihin, joista on kulloinkin kyse.
Uskaltaisin väittää, että ilkeily jää aina kaivelemaan vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun asia on anteeksi annettu ja "unohdettu". Tuttavapiirissä olen nähnyt usean parisuhteen kaatuvan niin, että perimmäisenä syynä on selkeästi kunnioituksen puute joko molempien osapuolien taholta tai vain toiselta. Nämä välirikot ovat olleet jopa ulkopuolisen silmin helposti ennustettavissa.
Disclaimer: Tämä ei ole kirjoitettu puhtaasti kenestäkään tietystä ihmisestä, joten turha vetää palkokasveja hengityselimiin. Toisaalta, if the shoe fits... Luulenpa, että meistä jokaikisellä olisi aihetta itsetutkiskeluun.
Minäkin, joka liputan jatkuvasti suvaitsevaisuuden puolesta, olen suvaitsematon. Jopa erittäin suvaitsematon. Minun on vaikea suvaita esimerkiksi rasismia, homofobiaa, sovinismia, narsismia, besserwisserismiä, itsekeskeisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, uskonnollista (tai oikeastaan minkään muunkaanlaista) kiihkoilua, jatkuvaa pätemistä ja ilkeyttä. Tyhmyys - vaikka se ei olekaan piirre, johon ihminen voi itse vaikuttaa - saa näkemään punaista. Etenkin silloin, kun se yhdistyy yhteen tai useampaan edellisistä piirteistä, kuten lähes poikkeuksetta käy.
Myös alituinen huomionhakuisuus, "look at me, I'm an attention whore", nostaa karvat pystyyn. Voisi tietenkin ajatella, että tämä on omaa pienuuttani, että toisten saama huomio on jotenkin minulta itseltäni pois... en kuitenkaan näe asiaa näin. Tunnen jonkinlaista huvituksen sekaista sääliä huomiohuoria kohtaan.
Itsensä nostaminen jalustalle on mielestäni ehdottomasti yksi vastenmielisimmistä piirteistä ihmisessä. Ikävä kyllä tuttavapiiriin kuuluu henkilöitä, jotka vaativat kovaäänisesti kunnioitusta ja kumartelua itselleen, unohtaen että kunnioitus on ansaittava. Eikä siihen ole kukaan oikeutettu henkilökohtaisten saavutusten tai iän perusteella. Miten kukaan voisi kunnioittaa ihmistä, jolta itseltään puuttuu peruskunnioitus muita kohtaan? Joka arvostaa muita ihmisiä ainoastaan, jos kokee henkilökohtaisesti hyötyvänsä heistä tavalla tai toisella. Joka kohtelee omasta mielestään itseään alempiarvoisia ihmisiä kuin paskaa - tietenkin vain siihen asti, että haluaa tai tarvitsee heiltä jotain. Tony Sopranokin sanoi: "Those who want respect, give respect". On se fiksu mies.
Ilkeys etenkin nettipalstoilla tuntuu olevan nykyisin normi - ja jopa tavoiteltava asia. Ilkeileviä ihmisiä ihaillaan ja kannustetaan. "Se osaa sanoa niin suoraan". Aikamoista ala-astemeininkiä olla mukana ilkkumassa, kun toista lyödään maahan. "Proud to be a bitch". Miksi ihmeessä? Luulisi, että koulukiusausmentaliteetista oltaisiin päästy jo koulutien päättyessä. Saavatko ihmiset jonkinlaista henkistä tyydytystä siitä, että loukkaavat toista. Pönkitystä omalle heikolle itsetunnolleen? Jonkinlaista kieroutunutta vallantunnetta?
Välillä oikeasti mietityttää, että mitä on tapahtunut normaaleille käyttäytymissäännöille. Kohteliaisuudelle, toisten ihmisten huomioonottamiselle? Pakko myöntää, että en ole täysin syytön tähän aina itsekään. On muutamia ihmisiä, jotka tuovat minussa automaattisesti pahimmat puolet esille. Kuten näppärimmät jo tekstin ensimmäiset kappaleet luettuaan osasivat todeta, nostan itseni helposti tyhminä pitämieni ihmisten yläpuolelle. But I'm working on it.
Taas vaahtoan näköjään lempiaiheestani kunnioituksesta. Näen sen puutteen yhtenä suurimmista ongelmista kaikissa ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa, mukaanlukien parisuhteet. Keskusteluissa puolisoni kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että yksi suhteemme suurimmista vahvuuksista on nimenomaan molemminpuolinen kunnioitus. Emme koskaan nimittelisi tai haukkuisi toista, päin naamaa tai ulkopuolisille, ja otamme toisen aina huomioon päätöksissämme. Emme toki aina ole asioista samaa mieltä, mutta osaamme keskustella ja myös riidellä niin, että arvostelu ei keskity toisen persoonaan vaan niihin asioihin, joista on kulloinkin kyse.
Uskaltaisin väittää, että ilkeily jää aina kaivelemaan vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun asia on anteeksi annettu ja "unohdettu". Tuttavapiirissä olen nähnyt usean parisuhteen kaatuvan niin, että perimmäisenä syynä on selkeästi kunnioituksen puute joko molempien osapuolien taholta tai vain toiselta. Nämä välirikot ovat olleet jopa ulkopuolisen silmin helposti ennustettavissa.
Disclaimer: Tämä ei ole kirjoitettu puhtaasti kenestäkään tietystä ihmisestä, joten turha vetää palkokasveja hengityselimiin. Toisaalta, if the shoe fits... Luulenpa, että meistä jokaikisellä olisi aihetta itsetutkiskeluun.
tiistai 24. elokuuta 2010
Pimiökurssille
Sain ilmoittauduttua työväenopiston mustavalkopimiökurssille! Aivan mahtavaa. Kurssi alkaa melkein heti meidän jenkkireissun jälkeen yhdellä viikonlopulla, jonka jälkeen on pari kuukautta itsenäistä työstkentelyä ja sitten yksi päivä vielä. Ja pimiötä saa käyttää ensi vuoden huhtikuulle saakka! Sisko lupasi lainata filmijärkkäriä, vaikka niitä kyllä saisi huuto.netistä puoli-ilmaiseksi. Ehkei kuitenkaan tässä vaiheessa ennen reissua. Taidan jo tänään käydä hakemassa muutaman mustavalkofilmin.
Pimiötyöskentely oli ihan parasta koulussa. Opiskelin siis mediantuotantoa (HND Media Production) Grimsby Collegessa, joka ainakin silloin oli osa University of Lincolnshire and Humbersidea. Pääaineeni oli luova kirjoittaminen. Etenkin ensimmäisenä vuonna tuli valokuvailtua paljonkin ja vietettyä paljon aikaa pimiössä. Mustavalkokuvat ovat niin kauniita ja nyt digikuvauksen vallattua maailman tuo unohdettu taiteenlaji on erityisen viehättävä.
Olen niin innoissani huntuvirityksistäni, että olisi jo kiire kotiin! Liukuva työaikani onneksi mahdollistaa sen, että voin lähteä jo kolmelta projektini pariin. Tiimarin kautta - pitää tsekata, jos sieltä löytyisi halvalla silkkikukkasia huntua varten, kun nuo ihanat höyhenkukkaset osoittautuivat vähän liian pieniksi. Lisäksi olisin kovasti innostunut värkkäämään korvakoruja, vaikka itselläni on korvissa 8mm:n venytykset, joten en voi tavallisia korvakoruja edes käyttää. Mutta enköhän löydä jostain sopivan uhrin käyttämään räpellyksiäni.
Alla flunssan raatelema naamatauluni, juurikasvuni ja nyppimättömät kulmakarvani. Onneksi ensi viikolla pääsen luottokampaajani hoiviin ja saan samalla myös uudet kulmakarvat.
Pimiötyöskentely oli ihan parasta koulussa. Opiskelin siis mediantuotantoa (HND Media Production) Grimsby Collegessa, joka ainakin silloin oli osa University of Lincolnshire and Humbersidea. Pääaineeni oli luova kirjoittaminen. Etenkin ensimmäisenä vuonna tuli valokuvailtua paljonkin ja vietettyä paljon aikaa pimiössä. Mustavalkokuvat ovat niin kauniita ja nyt digikuvauksen vallattua maailman tuo unohdettu taiteenlaji on erityisen viehättävä.
Olen niin innoissani huntuvirityksistäni, että olisi jo kiire kotiin! Liukuva työaikani onneksi mahdollistaa sen, että voin lähteä jo kolmelta projektini pariin. Tiimarin kautta - pitää tsekata, jos sieltä löytyisi halvalla silkkikukkasia huntua varten, kun nuo ihanat höyhenkukkaset osoittautuivat vähän liian pieniksi. Lisäksi olisin kovasti innostunut värkkäämään korvakoruja, vaikka itselläni on korvissa 8mm:n venytykset, joten en voi tavallisia korvakoruja edes käyttää. Mutta enköhän löydä jostain sopivan uhrin käyttämään räpellyksiäni.
Alla flunssan raatelema naamatauluni, juurikasvuni ja nyppimättömät kulmakarvani. Onneksi ensi viikolla pääsen luottokampaajani hoiviin ja saan samalla myös uudet kulmakarvat.
maanantai 23. elokuuta 2010
Flunssaa ja hääpainajaisia
Viime viikko oli paskuudessaan ihan omaa luokkaansa. Alkuviikko meni epämääräisen flunssanpoikasen kourissa ja torstaina se sitten iski päälle kaikella voimalla. Niin kovalla voimalla, että ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jättää U2:n konsertti väliin. Ei olisi juuri enempää voinut vituttaa.
Viime viikon saldo: enemmän karkkia, kuin koko vuonna aiemmin. Jäätelöä, torstaina jopa aamupalaksi, kun kurkku oli niin kipeä. Yhdeksän jatkoa True Bloodin kolmatta tuotantokautta. On muuten paljon parempi kuin kakkoskausi. Iso kasa huonoja elokuvia. Lauantaina kävimme Kinopalatsissa katsomassa The Expendablesin, joka oli erinomainen äksönpläjäys. Leffan jälkeen eksyimme viereiseen pubiin, jossa oli liian halpaa viiniä, jota tulikin sitten litkittyä useampi karahvillinen. Onneksi en saa krapulaa punaviinistä.
Sunnuntaina siskoni tuli käymään ja suureksi ilokseni ilmoitti lähtevänsä mukaan Vegasiin! Varasimme lennot ja hotellihuoneen heti. Aivan mahtavaa, olen niin onnellinen! Varasin saman tien hänellekin meikin ja kampauksen, onneksi onnistui samasta paikasta kuin omani.
Nyt ne hääpainajaiset ovat alkaneet. Viime yönäkin limusiinimme olikin romu avojeeppi, jota ajoi laiton meksikolainen siirtolainen, joka eksyi matkalla sun muuta mukavaa. Mielenkiinnolla odotan millaisiksi nämä unet muodostuvat, kun mennään lähemmäs suurta päivää.
Viime viikon saldo: enemmän karkkia, kuin koko vuonna aiemmin. Jäätelöä, torstaina jopa aamupalaksi, kun kurkku oli niin kipeä. Yhdeksän jatkoa True Bloodin kolmatta tuotantokautta. On muuten paljon parempi kuin kakkoskausi. Iso kasa huonoja elokuvia. Lauantaina kävimme Kinopalatsissa katsomassa The Expendablesin, joka oli erinomainen äksönpläjäys. Leffan jälkeen eksyimme viereiseen pubiin, jossa oli liian halpaa viiniä, jota tulikin sitten litkittyä useampi karahvillinen. Onneksi en saa krapulaa punaviinistä.
Sunnuntaina siskoni tuli käymään ja suureksi ilokseni ilmoitti lähtevänsä mukaan Vegasiin! Varasimme lennot ja hotellihuoneen heti. Aivan mahtavaa, olen niin onnellinen! Varasin saman tien hänellekin meikin ja kampauksen, onneksi onnistui samasta paikasta kuin omani.
Nyt ne hääpainajaiset ovat alkaneet. Viime yönäkin limusiinimme olikin romu avojeeppi, jota ajoi laiton meksikolainen siirtolainen, joka eksyi matkalla sun muuta mukavaa. Mielenkiinnolla odotan millaisiksi nämä unet muodostuvat, kun mennään lähemmäs suurta päivää.
maanantai 16. elokuuta 2010
No rest for the wicked
Mennyt viikonloppu oli varsin rankka siinä mielessä, että levätä ei ehditty lainkaan. Perjantaina pääsimme kotiin vasta myöhään illalla, lauantaina piti olla menossa jo aamupäivällä ja päivä hieman venähti ja eilen viihdytimme japanilaisia vieraita. Tukahduttava kuumuus toi oman lisänsä uupumukseen.
Lauantain show ei sujunut täysin odotusten mukaisesti siinä mielessä, että Ankkarock, Flow, Helsinki City Maraton - jonka reitti kulki juuri Telakkakatua pitkin sulkien sen liikenteeltä - ja tukahduttava kuumuus verottivat yleisön määrää rankalla kädellä. Muuten show meni suunnitelmien mukaisesti eikä kukaan loukkaantunut kovin pahasti. Myös kehäkuuluttaja oli erinomainen! Kaikkein parasta oli se, että kehäkuuluttajalla oli yllään sama korsetti kuin toukokuun show'ssa ja siinä missä se oli toukokuussa selästä kymmenen senttiä auki, oli se nyt tiukimmilleen kiristettynä vähän liian iso. Show'n jälkeen veimme johtoryhmän kesken japanilaiset vieraat Manalaan syömään poronkäristystä.
Sunnuntaina suuntasimme vieraiden kanssa Nuuksioon myrskyvaroituksia uhmaten. Koko päivänä ei satanut tippaakaan vettä, vaikka sää oli todella tukala ja kostea. Onnistuin polttamaan jopa naamani, vaikka metsän siimeksessä taivallettiinkin. Kiersimme neljän kilometrin pituisen Haukankierroksen, joka tuossa kuumuudessa riitti oikein mainiosti. Haukankierros on muutenkin lempireittini korkeuserojen vuoksi. Näköalat ovat mahtavia ja loputtomat ala- ja ylämäet takaavat sen, että hiki nousee pintaan. Kierroksen jälkeen nautimme kunnon picnic-lounaan grillipaikalla. Taisi ottaa reissu japanilaistenkin voimille, kun nukahtivat molemmat ruuan jälkeen kalliolle. Oli aivan mahtavaa päästä taas Nuuksioon: tuli sellainen fiilis, että sinne pitää mennä heti uudestaan. Mikään ei ole tylsempää kuin lenkkeily tasaisessa maastossa, mutta metsäreippailu on vähintäänkin yhtä hyvää aerobista liikuntaa.
Liikunnasta puheenollen, tänään tulee voimaan Fressin syksyn jumppa-aikataulut! Ja vesijumpat alkavat taas. Olen aivan innoissani. Huomenna lounastunnilla vesijumppaan!
Syksy lähestyy, sen haistoi jo ilmassa aamulla. Sääret paljaana oli jopa hieman kylmää! Kyllä minä kesästäkin tykkään, etenkin silloin kun on kuuma, mutta ei liian kuuma, mutta syksy on kulta-aikaani. Silloin olen skarpeimmillani ja onnellisimmillani, rakastan kirpeitä syyspäiviä, kun aurinko paistaa, mutta saa jo pukeutua villapaitaan. Ja iltojen pimetessä voi jo kaivaa kynttilät esiin. Siinä vaiheessa, kun syksy alkaa jo taipua talven suuntaan, ollaan jo menty lempivuodenaikani ohi.
Häihin yksi kuukausi ja yksi päivä.
Lauantain show ei sujunut täysin odotusten mukaisesti siinä mielessä, että Ankkarock, Flow, Helsinki City Maraton - jonka reitti kulki juuri Telakkakatua pitkin sulkien sen liikenteeltä - ja tukahduttava kuumuus verottivat yleisön määrää rankalla kädellä. Muuten show meni suunnitelmien mukaisesti eikä kukaan loukkaantunut kovin pahasti. Myös kehäkuuluttaja oli erinomainen! Kaikkein parasta oli se, että kehäkuuluttajalla oli yllään sama korsetti kuin toukokuun show'ssa ja siinä missä se oli toukokuussa selästä kymmenen senttiä auki, oli se nyt tiukimmilleen kiristettynä vähän liian iso. Show'n jälkeen veimme johtoryhmän kesken japanilaiset vieraat Manalaan syömään poronkäristystä.
Sunnuntaina suuntasimme vieraiden kanssa Nuuksioon myrskyvaroituksia uhmaten. Koko päivänä ei satanut tippaakaan vettä, vaikka sää oli todella tukala ja kostea. Onnistuin polttamaan jopa naamani, vaikka metsän siimeksessä taivallettiinkin. Kiersimme neljän kilometrin pituisen Haukankierroksen, joka tuossa kuumuudessa riitti oikein mainiosti. Haukankierros on muutenkin lempireittini korkeuserojen vuoksi. Näköalat ovat mahtavia ja loputtomat ala- ja ylämäet takaavat sen, että hiki nousee pintaan. Kierroksen jälkeen nautimme kunnon picnic-lounaan grillipaikalla. Taisi ottaa reissu japanilaistenkin voimille, kun nukahtivat molemmat ruuan jälkeen kalliolle. Oli aivan mahtavaa päästä taas Nuuksioon: tuli sellainen fiilis, että sinne pitää mennä heti uudestaan. Mikään ei ole tylsempää kuin lenkkeily tasaisessa maastossa, mutta metsäreippailu on vähintäänkin yhtä hyvää aerobista liikuntaa.
Liikunnasta puheenollen, tänään tulee voimaan Fressin syksyn jumppa-aikataulut! Ja vesijumpat alkavat taas. Olen aivan innoissani. Huomenna lounastunnilla vesijumppaan!
Syksy lähestyy, sen haistoi jo ilmassa aamulla. Sääret paljaana oli jopa hieman kylmää! Kyllä minä kesästäkin tykkään, etenkin silloin kun on kuuma, mutta ei liian kuuma, mutta syksy on kulta-aikaani. Silloin olen skarpeimmillani ja onnellisimmillani, rakastan kirpeitä syyspäiviä, kun aurinko paistaa, mutta saa jo pukeutua villapaitaan. Ja iltojen pimetessä voi jo kaivaa kynttilät esiin. Siinä vaiheessa, kun syksy alkaa jo taipua talven suuntaan, ollaan jo menty lempivuodenaikani ohi.
Häihin yksi kuukausi ja yksi päivä.
perjantai 13. elokuuta 2010
Perjantai 13. päivä
Viimeinkin perjantai! On tätä odotettukin. Ja enää kolme viikkoa kesälomaan, aikahan kuluu kuin siivillä. Ja tasan kuukauden päästä saavumme Vegasiin. Hääkuume senkun nousee, eikä sitä ainakaan laskenut se, että mun taivaallisen ihana sormukseni saapui tällä viikolla. Hääkampauksen ja meikin varasin nyt sitten muualta - tulee nelisenkymppiä halvemmaksi kuin hääpaikan tarjoama käsittely, vaikka tässäkin tapauksessa stylisti tulee meidän hotelliin. Ja taitaa pin up -tyylin! Meikki on airbrush -meikki eli tehdään kynäruiskulla. Kestää ilmeisesti paljon paremmin autiomaan kuuman ja kuivan ilman. Väittävät, että kestää jopa 24 tuntia. Lisäksi laitetaan tekoripset. Eilen aloin selailemaan myös Vegasin ravintoloita, jotta saadaan varmasti pöytä vihkimisen jälkeen juuri sieltä mistä halutaan. On vaan hieman paljon vaihtoehtoja!
Perjantai 13. päivän kunniaksi teen pyhiinvaellukseen entiseen kotikaupunkiini, jota välttelen kuin ruttoa. Onneksi myös kaikki lähisukulaiset ovat karistaneet sen paskakaupungin tomut jaloistaan, joten siellä ei ole pakko käydä. Viha on ehkä hieman turhan vahva ilmaisu, mutta voi sanoa, että ainakin inhoan sitä paikkaa syvästi. Muutettiin sinne, kun olin ekalla luokalla ja vuosi lukion jälkeen lähdin. Kolme ja puoli vuotta myöhemmin palasin hetkeksi, ennen kuin sain työn ja asunnon hankittua Helsingistä. Nyt koen Helsingin täysin kotipaikakseni, eikä mulla ole mitään tunnesiteitä entiseen kotikaupunkiini. Kaikki ystävätkin ovat ovat muuttaneet pois, eikä mulla ole siellä ketään. Mikä on siis hiton hyvä asia. Tänään mennään hakemaan sieltä autoa, jonka saamme Olbifrusin Johannekselta lainaan huomista show'ta varten.
Nyt tunnen taas vaihteeksi oloni melko rauhaisaksi huomisen show'n suhteen. Sellainen olo, että mikään ei voi mennä pieleen ja katsojia tulee valtavasti ja kaikki vaan menee ihan loistavasti! Aikamoista vuoristorataa taas nämä fiilikset. Iltaan mennessä olen varmaan taas täysi stressikimppu. Japanilaiset vieraat saatiin onneksi majoitettua muualle, joten ei tarvitse stressata heidän kestitsemisestä ja viihdyttämisestä. Ja mikä parasta, ei tarvinnut siivota!
Meidän rauhallinen talo on historiaa. Seinänaapuriin on ilmeisesti syntynyt vauva. Koliikki taitaa vaivata pikkuista, kun se huutaa. Ja huutaa ja huutaa ja huutaa. Nonstoppina 24/7 ja ihan järjettömän kovaäänisesti. Ja se on juuri se ääni maailmassa, jota siedän kaikkein huonoiten. Mieluummin asuisin vaikka räjäytystyömaan naapurissa. Olin eilen vaarassa menettää elämänhaluni, mutta onnistuin palauttamaan sen parilla suurella lasillisella valkoviiniä ja U2:lla. Ehkä pitäisi alkaa harkitsemaan jotain äänieristystäkin.
Eilen kävin Sellossa etsimässä olkaimettomia rintaliivejä. Kaikki tuntuivat jotenkin huonoilta ja epävakailta ja yllättäen löysin Lindexiltä tukevat ja mukavat. Saa sitten nähdä kuinka kauan ne kestävät. Anyways, ei ollut tarkoitus puhua siitä mitä ostin, vaan siitä, että olin taas raivon ja pakokauhun vallassa vietettyäni vaivaisen tunnin ostoskeskuksessa. Vihaan shoppailua ja hoidan kaikki mahdolliset ostokset netin kautta. Ruokaostoksetkin tekisi mieli hoitaa netin kautta. Niin säästyisi myös heräteostoksilta - joita ruokakaupassa teen lähinnä juustohyllyllä. Shoppailu voisi olla ihan ookoo, jos ei olisi muita ihmisiä. Hitaasti käveleviä, valtavilla laukuillaan töniviä, tien tukokseksi jääviä, rullaportaat tukkivia, kovaäänisiä, pahalle haisevia ynnä muita ihmisiä. Ja kirkuvia kakaroita. Kesähessumyyjiä, jotka eivät osaa käyttää kassaa. Toivottavasti rikastun nopeasti ja voin lakata shoppaamasta rahvaan joukossa. Hah.
Kylläpäs kiihkoilen taas asioista. Ehkä se tästä helpottaa, kun kello tulee kolme ja työviikko on ohi. Ensi yöksi laitan kyllä tulpat korviin ja herään aikaisintaan kymmeneltä. TGIF.
Perjantai 13. päivän kunniaksi teen pyhiinvaellukseen entiseen kotikaupunkiini, jota välttelen kuin ruttoa. Onneksi myös kaikki lähisukulaiset ovat karistaneet sen paskakaupungin tomut jaloistaan, joten siellä ei ole pakko käydä. Viha on ehkä hieman turhan vahva ilmaisu, mutta voi sanoa, että ainakin inhoan sitä paikkaa syvästi. Muutettiin sinne, kun olin ekalla luokalla ja vuosi lukion jälkeen lähdin. Kolme ja puoli vuotta myöhemmin palasin hetkeksi, ennen kuin sain työn ja asunnon hankittua Helsingistä. Nyt koen Helsingin täysin kotipaikakseni, eikä mulla ole mitään tunnesiteitä entiseen kotikaupunkiini. Kaikki ystävätkin ovat ovat muuttaneet pois, eikä mulla ole siellä ketään. Mikä on siis hiton hyvä asia. Tänään mennään hakemaan sieltä autoa, jonka saamme Olbifrusin Johannekselta lainaan huomista show'ta varten.
Nyt tunnen taas vaihteeksi oloni melko rauhaisaksi huomisen show'n suhteen. Sellainen olo, että mikään ei voi mennä pieleen ja katsojia tulee valtavasti ja kaikki vaan menee ihan loistavasti! Aikamoista vuoristorataa taas nämä fiilikset. Iltaan mennessä olen varmaan taas täysi stressikimppu. Japanilaiset vieraat saatiin onneksi majoitettua muualle, joten ei tarvitse stressata heidän kestitsemisestä ja viihdyttämisestä. Ja mikä parasta, ei tarvinnut siivota!
Meidän rauhallinen talo on historiaa. Seinänaapuriin on ilmeisesti syntynyt vauva. Koliikki taitaa vaivata pikkuista, kun se huutaa. Ja huutaa ja huutaa ja huutaa. Nonstoppina 24/7 ja ihan järjettömän kovaäänisesti. Ja se on juuri se ääni maailmassa, jota siedän kaikkein huonoiten. Mieluummin asuisin vaikka räjäytystyömaan naapurissa. Olin eilen vaarassa menettää elämänhaluni, mutta onnistuin palauttamaan sen parilla suurella lasillisella valkoviiniä ja U2:lla. Ehkä pitäisi alkaa harkitsemaan jotain äänieristystäkin.
Eilen kävin Sellossa etsimässä olkaimettomia rintaliivejä. Kaikki tuntuivat jotenkin huonoilta ja epävakailta ja yllättäen löysin Lindexiltä tukevat ja mukavat. Saa sitten nähdä kuinka kauan ne kestävät. Anyways, ei ollut tarkoitus puhua siitä mitä ostin, vaan siitä, että olin taas raivon ja pakokauhun vallassa vietettyäni vaivaisen tunnin ostoskeskuksessa. Vihaan shoppailua ja hoidan kaikki mahdolliset ostokset netin kautta. Ruokaostoksetkin tekisi mieli hoitaa netin kautta. Niin säästyisi myös heräteostoksilta - joita ruokakaupassa teen lähinnä juustohyllyllä. Shoppailu voisi olla ihan ookoo, jos ei olisi muita ihmisiä. Hitaasti käveleviä, valtavilla laukuillaan töniviä, tien tukokseksi jääviä, rullaportaat tukkivia, kovaäänisiä, pahalle haisevia ynnä muita ihmisiä. Ja kirkuvia kakaroita. Kesähessumyyjiä, jotka eivät osaa käyttää kassaa. Toivottavasti rikastun nopeasti ja voin lakata shoppaamasta rahvaan joukossa. Hah.
Kylläpäs kiihkoilen taas asioista. Ehkä se tästä helpottaa, kun kello tulee kolme ja työviikko on ohi. Ensi yöksi laitan kyllä tulpat korviin ja herään aikaisintaan kymmeneltä. TGIF.
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Etsy-löytöjä #1: laukkuja
Selailin taas vaihteeksi Etsyä ja tein aivan mielettömiä laukkulöytöjä. Miksi ihmiset ostavat tylsiä liukuhihnatavaroita, kun ihania uniikkeja käsitöitäkin on saatavilla? Itse aion erota siitä porukasta välittömästi!
Keltainen ei varsinaisesti ole mun värini, mutta tämä laukku on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan ihana! Tahtoo!
Yellow Leather Pocket Messenger Bag
Ainakin viisitoista vuotta kestäneen mustan kauteni jälkeen olen aivan innoissani kaikesta värikkäästä. Tämä laukku näyttäisi mahtavalta kaikkien mustien vaatteideni kanssa. Hih.
Handmade Black Leather Appliqued Bucket Bag with Rainbow Feathers
Saman käsityöläisen tuotoksia tämäkin - ihan mielettömän mahtava väri!
Handmade Large Bouquet Clutch in rich red with shoulder strap
Tämä taas ei ole todellakaan tyyliäni, mutta siinä on sitä jotain. Ripaus luksusta, blingblingiä ja glamouria. Todellakin käyttäisin!
Serenity---Toranj Couture - Luxury evening bag
Yksinkertainen ja söpö!
Lovely clutch with flower of your chosen colour
Todella hauska idea! Vyölaukku, jossa on tyyliä ja kekseliäisyyttä!
Kinies Ruffled Waist Purse in RED
Olen taas kovasti ihastunut vihreään väriin ja kaikki vihreät asiat kiinnittävät huomioni. Vihreä oli lempivärini joskus aikoina ennen kuin vaivuin ikuiseen teinigoottiuteeni.
Emerald Green Leather Frilly Bag
Zombie-invaasion vastaiselle taistelulle elämänsä omistaneena henkilönä en voinut olla huomaamatta tätä. Voisi kelvata myös siipalle!
no zombies allowed (grey) MESSENGER / LAPTOP BAG
Nämä kaikki lompakot on tehty jeesusteipistä! Älytön idea! Ovat kuitenkin niin hauskoja, että voisin jopa kuvitella sellaista käyttäväni, oli sitten kuinka hillbillymäistä hyvänsä.
Ninja Duct Tape Wallet
Unicorn Magic Duct Tape Wallet
Lucha Libre Duct Tape Wallet
Keltainen ei varsinaisesti ole mun värini, mutta tämä laukku on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan ihana! Tahtoo!
Yellow Leather Pocket Messenger Bag
Ainakin viisitoista vuotta kestäneen mustan kauteni jälkeen olen aivan innoissani kaikesta värikkäästä. Tämä laukku näyttäisi mahtavalta kaikkien mustien vaatteideni kanssa. Hih.
Handmade Black Leather Appliqued Bucket Bag with Rainbow Feathers
Saman käsityöläisen tuotoksia tämäkin - ihan mielettömän mahtava väri!
Handmade Large Bouquet Clutch in rich red with shoulder strap
Tämä taas ei ole todellakaan tyyliäni, mutta siinä on sitä jotain. Ripaus luksusta, blingblingiä ja glamouria. Todellakin käyttäisin!
Serenity---Toranj Couture - Luxury evening bag
Yksinkertainen ja söpö!
Lovely clutch with flower of your chosen colour
Todella hauska idea! Vyölaukku, jossa on tyyliä ja kekseliäisyyttä!
Kinies Ruffled Waist Purse in RED
Olen taas kovasti ihastunut vihreään väriin ja kaikki vihreät asiat kiinnittävät huomioni. Vihreä oli lempivärini joskus aikoina ennen kuin vaivuin ikuiseen teinigoottiuteeni.
Emerald Green Leather Frilly Bag
Zombie-invaasion vastaiselle taistelulle elämänsä omistaneena henkilönä en voinut olla huomaamatta tätä. Voisi kelvata myös siipalle!
no zombies allowed (grey) MESSENGER / LAPTOP BAG
Nämä kaikki lompakot on tehty jeesusteipistä! Älytön idea! Ovat kuitenkin niin hauskoja, että voisin jopa kuvitella sellaista käyttäväni, oli sitten kuinka hillbillymäistä hyvänsä.
Ninja Duct Tape Wallet
Unicorn Magic Duct Tape Wallet
Lucha Libre Duct Tape Wallet
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)