Suvaitsemattomuutta ja itsetutkiskelua

Tämän postauksen palaset ja luonnokset ovat olleet olemassa jo pitkään, nyt viimein sain puettua ajatukseni kunnolla sanoiksi. Voisin kirjoittaa näistä asioista vaikka romaanin, mutta yritän saada tiivistettyä ne sellaiseen muotoon, että joku jaksaisi vaikka ne lukeakin.


Minäkin, joka liputan jatkuvasti suvaitsevaisuuden puolesta, olen suvaitsematon. Jopa erittäin suvaitsematon. Minun on vaikea suvaita esimerkiksi rasismia, homofobiaa, sovinismia, narsismia, besserwisserismiä, itsekeskeisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, uskonnollista (tai oikeastaan minkään muunkaanlaista) kiihkoilua, jatkuvaa pätemistä ja ilkeyttä. Tyhmyys - vaikka se ei olekaan piirre, johon ihminen voi itse vaikuttaa - saa näkemään punaista. Etenkin silloin, kun se yhdistyy yhteen tai useampaan edellisistä piirteistä, kuten lähes poikkeuksetta käy.

Myös alituinen huomionhakuisuus, "look at me, I'm an attention whore", nostaa karvat pystyyn. Voisi tietenkin ajatella, että tämä on omaa pienuuttani, että toisten saama huomio on jotenkin minulta itseltäni pois... en kuitenkaan näe asiaa näin. Tunnen jonkinlaista huvituksen sekaista sääliä huomiohuoria kohtaan.

Itsensä nostaminen jalustalle on mielestäni ehdottomasti yksi vastenmielisimmistä piirteistä ihmisessä. Ikävä kyllä tuttavapiiriin kuuluu henkilöitä, jotka vaativat kovaäänisesti kunnioitusta ja kumartelua itselleen, unohtaen että kunnioitus on ansaittava. Eikä siihen ole kukaan oikeutettu henkilökohtaisten saavutusten tai iän perusteella. Miten kukaan voisi kunnioittaa ihmistä, jolta itseltään puuttuu peruskunnioitus muita kohtaan? Joka arvostaa muita ihmisiä ainoastaan, jos kokee henkilökohtaisesti hyötyvänsä heistä tavalla tai toisella. Joka kohtelee omasta mielestään itseään alempiarvoisia ihmisiä kuin paskaa - tietenkin vain siihen asti, että haluaa tai tarvitsee heiltä jotain. Tony Sopranokin sanoi: "Those who want respect, give respect". On se fiksu mies.

Ilkeys etenkin nettipalstoilla tuntuu olevan nykyisin normi - ja jopa tavoiteltava asia. Ilkeileviä ihmisiä ihaillaan ja kannustetaan. "Se osaa sanoa niin suoraan". Aikamoista ala-astemeininkiä olla mukana ilkkumassa, kun toista lyödään maahan. "Proud to be a bitch". Miksi ihmeessä? Luulisi, että koulukiusausmentaliteetista oltaisiin päästy jo koulutien päättyessä. Saavatko ihmiset jonkinlaista henkistä tyydytystä siitä, että loukkaavat toista. Pönkitystä omalle heikolle itsetunnolleen? Jonkinlaista kieroutunutta vallantunnetta?

Välillä oikeasti mietityttää, että mitä on tapahtunut normaaleille käyttäytymissäännöille. Kohteliaisuudelle, toisten ihmisten huomioonottamiselle? Pakko myöntää, että en ole täysin syytön tähän aina itsekään. On muutamia ihmisiä, jotka tuovat minussa automaattisesti pahimmat puolet esille. Kuten näppärimmät jo tekstin ensimmäiset kappaleet luettuaan osasivat todeta, nostan itseni helposti tyhminä pitämieni ihmisten yläpuolelle. But I'm working on it.

Taas vaahtoan näköjään lempiaiheestani kunnioituksesta. Näen sen puutteen yhtenä suurimmista ongelmista kaikissa ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa, mukaanlukien parisuhteet. Keskusteluissa puolisoni kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että yksi suhteemme suurimmista vahvuuksista on nimenomaan molemminpuolinen kunnioitus. Emme koskaan nimittelisi tai haukkuisi toista, päin naamaa tai ulkopuolisille, ja otamme toisen aina huomioon päätöksissämme. Emme toki aina ole asioista samaa mieltä, mutta osaamme keskustella ja myös riidellä niin, että arvostelu ei keskity toisen persoonaan vaan niihin asioihin, joista on kulloinkin kyse.

Uskaltaisin väittää, että ilkeily jää aina kaivelemaan vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun asia on anteeksi annettu ja "unohdettu". Tuttavapiirissä olen nähnyt usean parisuhteen kaatuvan niin, että perimmäisenä syynä on selkeästi kunnioituksen puute joko molempien osapuolien taholta tai vain toiselta. Nämä välirikot ovat olleet jopa ulkopuolisen silmin helposti ennustettavissa.

Disclaimer: Tämä ei ole kirjoitettu puhtaasti kenestäkään tietystä ihmisestä, joten turha vetää palkokasveja hengityselimiin. Toisaalta, if the shoe fits... Luulenpa, että meistä jokaikisellä olisi aihetta itsetutkiskeluun.

Perjantai 13. päivä

Viimeinkin perjantai! On tätä odotettukin. Ja enää kolme viikkoa kesälomaan, aikahan kuluu kuin siivillä. Ja tasan kuukauden päästä saavumme Vegasiin. Hääkuume senkun nousee, eikä sitä ainakaan laskenut se, että mun taivaallisen ihana sormukseni saapui tällä viikolla. Hääkampauksen ja meikin varasin nyt sitten muualta - tulee nelisenkymppiä halvemmaksi kuin hääpaikan tarjoama käsittely, vaikka tässäkin tapauksessa stylisti tulee meidän hotelliin. Ja taitaa pin up -tyylin! Meikki on airbrush -meikki eli tehdään kynäruiskulla. Kestää ilmeisesti paljon paremmin autiomaan kuuman ja kuivan ilman. Väittävät, että kestää jopa 24 tuntia. Lisäksi laitetaan tekoripset. Eilen aloin selailemaan myös Vegasin ravintoloita, jotta saadaan varmasti pöytä vihkimisen jälkeen juuri sieltä mistä halutaan. On vaan hieman paljon vaihtoehtoja!



Perjantai 13. päivän kunniaksi teen pyhiinvaellukseen entiseen kotikaupunkiini, jota välttelen kuin ruttoa. Onneksi myös kaikki lähisukulaiset ovat karistaneet sen paskakaupungin tomut jaloistaan, joten siellä ei ole pakko käydä. Viha on ehkä hieman turhan vahva ilmaisu, mutta voi sanoa, että ainakin inhoan sitä paikkaa syvästi. Muutettiin sinne, kun olin ekalla luokalla ja vuosi lukion jälkeen lähdin. Kolme ja puoli vuotta myöhemmin palasin hetkeksi, ennen kuin sain työn ja asunnon hankittua Helsingistä. Nyt koen Helsingin täysin kotipaikakseni, eikä mulla ole mitään tunnesiteitä entiseen kotikaupunkiini. Kaikki ystävätkin ovat ovat muuttaneet pois, eikä mulla ole siellä ketään. Mikä on siis hiton hyvä asia. Tänään mennään hakemaan sieltä autoa, jonka saamme Olbifrusin Johannekselta lainaan huomista show'ta varten.



Nyt tunnen taas vaihteeksi oloni melko rauhaisaksi huomisen show'n suhteen. Sellainen olo, että mikään ei voi mennä pieleen ja katsojia tulee valtavasti ja kaikki vaan menee ihan loistavasti! Aikamoista vuoristorataa taas nämä fiilikset. Iltaan mennessä olen varmaan taas täysi stressikimppu. Japanilaiset vieraat saatiin onneksi majoitettua muualle, joten ei tarvitse stressata heidän kestitsemisestä ja viihdyttämisestä. Ja mikä parasta, ei tarvinnut siivota!

Meidän rauhallinen talo on historiaa. Seinänaapuriin on ilmeisesti syntynyt vauva. Koliikki taitaa vaivata pikkuista, kun se huutaa. Ja huutaa ja huutaa ja huutaa. Nonstoppina 24/7 ja ihan järjettömän kovaäänisesti. Ja se on juuri se ääni maailmassa, jota siedän kaikkein huonoiten. Mieluummin asuisin vaikka räjäytystyömaan naapurissa. Olin eilen vaarassa menettää elämänhaluni, mutta onnistuin palauttamaan sen parilla suurella lasillisella valkoviiniä ja U2:lla. Ehkä pitäisi alkaa harkitsemaan jotain äänieristystäkin.



Eilen kävin Sellossa etsimässä olkaimettomia rintaliivejä. Kaikki tuntuivat jotenkin huonoilta ja epävakailta ja yllättäen löysin Lindexiltä tukevat ja mukavat. Saa sitten nähdä kuinka kauan ne kestävät. Anyways, ei ollut tarkoitus puhua siitä mitä ostin, vaan siitä, että olin taas raivon ja pakokauhun vallassa vietettyäni vaivaisen tunnin ostoskeskuksessa. Vihaan shoppailua ja hoidan kaikki mahdolliset ostokset netin kautta. Ruokaostoksetkin tekisi mieli hoitaa netin kautta. Niin säästyisi myös heräteostoksilta - joita ruokakaupassa teen lähinnä juustohyllyllä. Shoppailu voisi olla ihan ookoo, jos ei olisi muita ihmisiä. Hitaasti käveleviä, valtavilla laukuillaan töniviä, tien tukokseksi jääviä, rullaportaat tukkivia, kovaäänisiä, pahalle haisevia ynnä muita ihmisiä. Ja kirkuvia kakaroita. Kesähessumyyjiä, jotka eivät osaa käyttää kassaa. Toivottavasti rikastun nopeasti ja voin lakata shoppaamasta rahvaan joukossa. Hah.

Kylläpäs kiihkoilen taas asioista. Ehkä se tästä helpottaa, kun kello tulee kolme ja työviikko on ohi. Ensi yöksi laitan kyllä tulpat korviin ja herään aikaisintaan kymmeneltä. TGIF.

Kuolema ja kunnioituksen puute internetissä

Menneenä viikonloppuna vakkarikeskustelufoorumiltani löytyi suru-uutinen. Nuori kaunis äiti, jonka kanssa olen kirjoitellut samoille foorumeille kuusi – seitsemän vuotta, ei jaksanut enää elää, vaan pettyneenä, masentuneena ja epätoivoisena päätti elämänsä. Viimeaikojen palstakirjoittelut tämän henkilön osalta olivat täynnä ahdistusta ja surua ja yksi viimeisistä viesteistä kuuluikin "Mä en kyllä tästä nouse. Kaikesta muusta jaksoin mut nyt en." Hänen siskonsa oli pyytänyt erästä kanssakirjoittajaa julkaisemaan lyhytsanaisen kuolinviestin palstalla, joka oli tärkeä osa vainajan elämää.

Kuolinviestistä, joka oli siis palstalle laitettu vainajan omaisen pyynnöstä, alkoi aivan järjetön sirkus. Pahin palstajuoppo huutaa ja pauhaa, kuin olisi menettänyt vähintäänkin koko perheensä, trollipariskunta kiljuu, että ”ette te edes tunteneet sitä” ja aidot surunvalittelut hukkuvat nokitteluviestien, haistattelun ja ala-astetasoisen piikittelyn joukkoon ja pahimpien pätijöiden kilpakeulimiseen. ”Ette edes tunteneet sitä”. Kukaan porukasta, joka on vuosien varrella tavannut toisiaan lukemattomia kertoja, josta on syntynyt ainakin puolenkymmentä avioliittoa ja lukuisia seurustelusuhteita, ei koskaan tavannut tätä henkilöä. Keskusteluketju saa suorastaan absurdeja piirteitä aikuisten ihmisten riekkuessa kuin korppikotkat raadolla ja joistain henkilöistä paljastuu aivan uudenlaisia piirteitä. Luulisi, että kuka hyvänsä tunne-elämältään lähelläkään normaalia oleva henkilö olisi aidosti surullinen tällaisesta tragediasta, oli hänen henkilökohtainen mielipiteensä edesmenneestä mikä hyvänsä. Epäkunnioittavien kommenttien – eikä myöskään vainajan henkilökohtaisen ratkaisun, oli sitten miten "kusipäinen" hyvänsä, morkkaamisen - paikka ei ole ketjussa, jossa kerrotaan kuolinuutinen.

Tämän henkilön erittäin ahkera palsta- ja blogikirjoittelu oli todella avointa - omasta mielestäni liiankin avointa, välillä myös joidenkin läheistensä yksityisyyden kustannuksella ja monesti Too Much Information -faktori oli turhan korkea, mistä syystä tämä henkilö ei ollut mikään lempikirjoittelijani - joten monet ihmiset varmasti kokivat tuntevansa hänet hyvinkin. Hän oli monien kanssa yhteyksissä myös puhelimitse ja yksityisviestitse.

Tästä herää kysymys: ”Kenellä on oikeus surra?” Onko suru feikkiä ja huoli jeesustelua, jos henkilöä ei ole tuntenut kasvotusten. Osalle kirjoittelijoista tämä henkilö oli vain nimimerkki, osalle oikea ihminen. Toki on iljettävän paljon ihmisiä, jotka tuntuvat ajattelevan, että suru jotenkin jalostaa ja sillä saa kerättyä itselleen irtopisteitä ja sympatiaa, jotka näin ollen yrittävät tehdä jokaisesta mahdollisesta suru-uutisesta henkilökohtaisen. Tämä episodi saa pohtimaan myös, että milloin epäkunnioittavasta ja piittaamattomasta käytöksestä on tullut jollain tapaa kunnioitettavaa. Ihmisiä, jotka ”uskaltavat sanoa mielipiteensä” ihaillaan, vaikka he mielipiteillään loukkaisivat toisia ihmisiä aivan vain loukkaamisen ilosta. Onko tämä internetin aikaansaama piirre, oman näppiksen takaa uskalletaan roiskia millaista tekstiä hyvänsä, piittaamatta siitä millainen tilanne on päällä? Surettaa tällainen käytös.

Mun on nyt jotenkin tosi hankala pukea ajatuksiani sanoiksi ja jäsentää tekstiäni järkevästi. Toivottavasti joku edes ymmärtää, mitä yritän sanoa.

Lepää rauhassa Jenni.

Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta

Me ei haluta lapsia. Emme ole halukkaita luopumaan siitä vapaudesta, jonka lapsettomuus meille suo. Minä en myöskään tahdo pestä kakkapyllyjä, valvoa öitä tai joutua heräämään viikonloppuaamuina ennen sianpieremää, joutua olemaan vuosia pois työelämästä ja näin hidastaa mahdollisuuksiani etenemiseen urallani tai mitään muutakaan "lapsellisuuden" oheistuotteita. En halua, että mun kroppani venyy ja vanuu enää yhtään mihinkään suuntaan. Musta on ihanaa, että me voidaan lähteä ex tempore -reissuille ja keskittyä vain toisiimme. Enkä tahdo muuttua ihmiseksi, jonka kaikki Facebook-statukset käsittelevät Turo-Oskarin suolen toimintaa.

Lapset on kivoja, ainakin suurin osa, ja jostain syystä ne vielä tykkäävät musta ihan kamalasti. Ja minäkin niistä niin kauan kun eivät ala huutamaan tai päästele mitään eritteitä mistään päästä. En tykkää kovaäänisistä aikuisista, enkä myöskään sellaisista lapsista. Vaihdan joskus junassa vaunuosastoa, jos iPod on jäänyt kotiin ja joku alkaa availemaan ääntään turhan kovalla volyymilla. Vapaan kasvatuksen hedelmistä en niinkään välitä, käyttäytyä pitää osata.

Menee taas ihan sivuraiteille tämä rantti, mutta noista vapaan kasvatuksen saaneista lapsukaisista tuli mieleen episodi muutaman viikon takaa. Tämä tapahtui salin pukuhuoneessa. Siellä on siis lastenhoito järjestetty ja joku nuori äiti oli jostain syystä ottanut jälkikasvunsa mukaan pukuhuoneeseen. Kun käänsin selkäni, lapset olivat ottaneet osan mun tavaroistani ja heittäneet jumppalippuni maahan ja toinen palleroista seisoi tukevasti sen päällä. Jouduin monta kertaa pyytämään tavaroitani takaisin parivuotiaalta kauhukakaralta ja fyysisesti siirtämään hänen jalkansa pois lipukkeeni päältä. Lasten äiti ei reagoinut mitenkään tapahtumiin, vaikka oli noin puolen metrin päässä.

Palataksemme aiheeseen: vapaaehtoinen lapsettomuutemme on joillekin kova pala. Läheiset tuntuvat kunnioittavan päätöstä, joskin tuleva anoppi onkin alkanut hienovaraisesti vihjailemaan, että jälkikasvu olisi tervetullutta. Miehen veljen ex-vaimon sisko alkoi jossain ihme sukujuhlassa kovaan ääneen päivittelemään, että onko meillä joku ongelma, kun ei haluta lapsia ja katsoi meitä, kuin olisimme jollain tavalla säälittäviä ja jälkeenjääneitä. ”V¤@*uako se sulle kuuluu, haahka”, teki mieleni laukoa päin naamaria - ja jos meillä joku ongelma olisi, niin ei siitä varmaankaan lähdettäisi ensimmäisenä vieraalle ihmiselle kertomaan. Välillä tuntuu, että jotkut äiti-ihmiset ottavat henkilökohtaisesti sen, että en tahdo sitä samaa, mitä he...

En tietenkään sulje pois ajatusta, että mieli jossain vaiheessa muuttuu. En ehkä vastusta ajatusta lapsista enää yhtä kiihkeästi kuin aiemmin ja siipassakin olen huomannut pehmenemisen merkkejä. Eilenkin silmät tuikkien kertoi reippaasti alle kouluikäisestä vesselistä, joka oli aivan onnessaan isänsä ostettua meiltä Huuto.netin kautta kaupatut radiopuhelimet. Mua vaan ehkä miellyttäisi enemmän ajatus adoptiosta, kuin omasta kersasta. Maailma on nyt jo aivan liian täynnä ihmisiä. Ja lapsia, joita ei kukaan halua ja joilla ei ole mitään mahdollisuutta hyvään elämään. Mieluummin tarjoaisin sellaiselle lapselle rakastavan kodin. Vaikka pienelle kiinalaiselle tytölle.

Eilen uimarannalla katselin söpöä parivuotiasta nauravaa pikkupoikaa ja olin ihan niinku "awwwwww", mutta sitten se alkoikin huutamaan kuin palosireeni ja olin valmis poistumaan koko rannalta tai hakemaan Peltorit korvaparkojeni peitoksi.

Tuo eilinen reissu uimarannalle sai mut myös miettimään, että miten ihmiset edes uskaltavat kasvattaa lapsia tässä pahassa maailmassa. Tuollaisissa paikoissa, joissa pikkuihmiset juoksentelevat vähissä vaatteissa - tai jopa ilman rihmankiertämää – vaanii varmaan jos minkälaista pedofiilia. Ja näin kamerakännyköiden ollessa jokaisen ulottuvilla saattavat kuvat vähäpukeisista kullannupuista päätyä hyvinkin nopeasti internetin ihmeelliseen maailman. Miten kuvottava ajatus. Saa minut voimaan fyysisesti pahoin.

Koska tämä asia tuntuu olevan joillekuille niin kovin herkkä juttu, katson asiakseni kirjoittaa vielä tämän disclaimerin:

Minä kärjistän, se on mun tyylini. Olen onnellinen teidän kaikkien puolesta, jotka ovat jälkikasvua halunneet ja sitä saaneet. Ei siis kannata vetää hernettä nenukkiin. Iloitkaa lapsistanne, minä iloitsen lapsettomuudestani. Tähän perään laittaisin hymiön, jos olisin päättänyt käyttää niitä blogissani. Pus.