Jos ikävä tuntuu tältä...

Niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on.
Me ovi haassa ollaan vain pois valo on.
Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan!

Siippa on taas ottelureissulla; lähti eilen aamuyöstä ja palaa vasta myöhään sunnuntaina. Ja minä kaipaan. Kaipaan jokaisella solullani. Vaikka hän matkustaa välillä parikin kertaa kuukaudessa, ovat nämä poissaolot aina yhtä vaikeita. Niihin ei vaan totu. Kaipuu on fyysinen tunne, ontto olo tuolla jossain sydämen tienoilla.

En tunnustaudu millään tavalla läheisriippuvaiseksi, osaan kyllä olla yksinkin. En vain halua kömpiä yksin sänkyyn, nukun huonosti ilman rakkaan lämmintä kainaloa ja rauhoittavaa tuhinaa ja enkä halua herätä yksin. Pimeääkin pelkään - yksin ollessa varjot heräävät eloon ja sängyn alta kuuluu toinen toistaan pelottavampien hirviöiden sihinää ja jupinaa niiden suunnitellessa, miten ne valmistavat mut yöpalakseen. Kissatkin ovat kovin levottomia isännän ollessa pois, toinen viettää päivät pitkät eteisessä ovea vahtien. Ja molemmat mulkoilevat mua aivan kuin oisin syyllinen toisen poissaoloon.
Suhteen alussa asuimme puolen vuoden ajan yli 3000 kilometrin päässä toisistamme. Se oli aivan kamalaa aikaa, olin aivan riekaleina ikävän vuoksi. Onneksi pystyimme olemaan yhteydessä päivittäin internetin välityksellä. Pitkästä erosta kuitenkin selvittiin, se vain hitsasi meidät tiukemmin yhteen ja tuntui, että kun kerran selvittiin siitä, niin selvitään mistä vain. Ilman luottamusta homma ei toimisi, eikä suhde ilman luottamusta muutenkaan ole mielestäni minkään arvoinen.

Vaikka siipan poissaolot ovat minulle rankkoja, on pakko sanoa, että olen niin maan perkuleen ylpeä siitä miehestä. Ja onnellinen siitä, että hän saa tehdä juuri sitä, mistä on haaveillut alle kouluikäisestä pojannassikasta lähtien. Hänen menestyksensä ja kasvava suosionsa pitkin Eurooppaa ja Japanissa asti on jotain aivan mieletöntä. Ja hän on ansainnut ne 100-prosenttisesti tehtyään valtavasti töitä niiden eteen.

Olen taas järjestänyt itselleni äksöniä, jotta en murehtisi yksin kotona. Tänään menen äiteen kanssa katsomaan uusimman Shrekin ja huomenna on edessä Taru Sormusten Herrasta -leffamaraton pikkuveljen kanssa. Lauantaina taas olen kutsunut meille joukon ihania naisia viettämään tyttöjen Rock Band -iltaa. Tarjolla tulee olemaan kaikenlaisia herkkuja ja tämä viimeaikoina erittäin huonolla ruokinnalla ollut neiti aikoo viettää ansaitsemansa herkkupäivän. Kohtuus mielessä tietenkin!

Vähän morkkista pukkaa, kun ole tällä viikolla käynyt treenaamassa kertaakaan. Voimat eivät yksinkertaisesti riitä. Muutaman kävelylenkin olen kuitenkin tehnyt. Ensi viikolla onneksi aukeaa taas salin uima-allas. Can't wait!

Masennuksesta kaikkine lisukkeineen

Olen kärsinyt keskivaikeasta masennuksesta parikymmentä vuotta. Näillä näkymin olen lääkityksellä loppuelämäni, koska masennus on aina palannut lääkityksen lopettamisen jälkeen melko nopeasti. Vuoden ajan söin kahta eri lääkettä, yhtä aamuisin ja toista iltaisin, mutta nyt olen jättänyt aamulääkkeet pois siitä yksinkertaisesta syystä, että ne olivat ihan järkyttävän kalliita. Masennukseeni on liittynyt ajoittain jopa vaikeaa unettomuutta, uupumusta, erilaisia pelkotiloja – kuolemanpelkoa, läheisten menettämiseen liittyvää pelkoa, pelkoa kontrollin menettämisestä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa.


Epäsosiaalinen ja eristäytyvä olen aina ollut, mutta menneisyydessäni on myös pitkiä jaksoja, joiden aikana kykenin menemään ulos vain ”suojautuneena” isoihin huppuihin ja aurinkolaseihin, lippikseen jne, koska en halunnut kenenkään näkevän itseäni, koska olen ruma ja epäonnistunut ihmisraunio. Historiaa löytyy myös syömishäiriöistä – sairastin bulimiaa neljä vuotta ja olin pitkään sen jälkeen ”viikonloppubuliimikko” eli oksentelu oli vähemmän säännöllistä, mutta syötyäni mielestäni liikaa saatoin helposti palata vaaralliseen tapaani hetkeksi. Jossain vaiheessa myös viiltelin itseäni.

Tartun nyt tähän aiheeseen siksi, että on se aika kuusta, kun nämä oireet puskevat läpi lääkityksestä ja yleisestä hyvinvoinnistani huolimatta. PMS tuo ikävät tunteet pintaan ja turvotus itseinhon tullessaan. Olen tänään itkenyt – sekä ilosta, surusta että ikävästä – jo neljä kertaa eikä mennä vielä edes puolessa päivässä. Onneksi siippa on reissussa loppuviikon, joten hän säästyy pahimmilta raivokohtauksiltani, joita PMS myös tuo tullessaan. Eilen illalla sai ikävä kyllä jo maistiaisia. Tuntuu, etten voi lainkaan hallita mielentilaani, kun PMS iskee. Pillereistä ei ole mitään apua.


Nykyiseen suhteellisen tasaiseen olotilaani vaikuttaa suuresti se, että olen löytänyt rinnalleni ihmisen, jolla on jalat maassa ja jota rakastan kuin hullu polokupyörää – ja joka rakastaa minua yli kaiken kaikkine vikoineni ja muistaa myös näyttää sen päivittäin. Puhuu ja pussaa. Ja tuntuu ymmärtävän myös ajoittaisia mielialanvaihteluita ja raivokohtauksiani. Kiitos hänelle siitä. Hän on tehnyt minusta maailman onnellisimman naisen, mutta otan kyllä osan siitä kunniasta myös itselleni. Menneisyydessäni on paljon synkkiä ja pahoja asioita, jotka osaltaan tulevat varmasti vaikuttamaan jollain tapaa koko loppuelämäni, mutta olen nykyisin sinut näiden asioiden kanssa. Vaikeudet ovat osaltaan muokanneet minusta sen ihmisen, joka nyt olen ja perkele, minähän pidän siitä ihmisestä, ainakin suurimman osan ajasta. Jopa rakastan sitä ihmistä!

Kuva: Love XOXO by Pink Sherbet Photography

Olen oppinut, että menneisiin ikävyyksiin ei kannata jäädä vellomaan ja itsesääli on mitä typerintä ja turhinta ajanhukkaa, kuten myös ulkopuolisten syyllisten etsiminen ongelmiinsa. Pitää osata päästää irti. Olen oppinut hyväksymään sen, että olen synkkämielinen ihminen. Melankolia on kaunista. Perfektionismi on myös erittäin nopea tie masennukseen, kuten terapeuttini minulle sanoi, joten olen antanut itselleni myös oikeuden epäonnistua. Tutkiskelen jatkuvasti omia ajatuksiani ja tunteitani ja jos en pidä jostain, jota pääni sisällä tapahtuu, yritän aktiivisesti muuttaa ajattelutapaani. Yleensä siinä onnistunkin. Tätä menoa musta tulee vielä aikamoinen zen-nainen!

Ja vielä pieni linkkivinkki, vaikka saattaa olla, että tämän jo jossain vaiheessa postasin.

Letting go is not the same as giving up.

Mut mä haluan!

Välillä pitää aina miettiä, mitä kaikkea haluaa elämältä. Tänään haluan ainakin seuraavat asiat:

• Satavuotiaan kivihuvilan meren rannalla eikä naapureita mailla halmeilla.
  
• Lisää itsekuria.
  
• Valtavan vehreän puutarhan ja sinne vahdiksi vihaisen pässin, jonka silmissä palaa helvetin tuli.
  
• Pauline Nordinin kropan… ajalta ennen kuin hän ampui yli ja alkoi näyttää keskitysleirivangilta.
  
  
  
  
• Elättää itseni vapaana kirjoittajana.
  
• Lasisen kasvihuoneen.
  
• Kääpiöbullterrierin ja staffin.
  
• Päästä taas sukeltamaan.
  
  
  
  
• Lisää kissoja.
  
  
  
  
• Lähes kaikki Minna Parikan kengät. Laukut ja nahkahansikkaatkin kelpaisivat.
  
• Matkustaa ainakin Chileen, Uuteen-Seelantiin, Intiaan, Japaniin, Islantiin, Skotlantiin, Irlantiin, Alaskaan ja Tulimaahan.
  
• Tapiovaaran Mademoiselle-keinutuolin.
  
  
  
• Pari Fritz Hansenin Egg-tuolia.
  
• Vanhentua onnellisesti rakkaimpani kanssa.
  

Oikeastaan olen ihan tyytyväinen näin. Kunhan tuo viimeinen toiveeni vain täyttyisi.