Suvaitsemattomuutta ja itsetutkiskelua

Tämän postauksen palaset ja luonnokset ovat olleet olemassa jo pitkään, nyt viimein sain puettua ajatukseni kunnolla sanoiksi. Voisin kirjoittaa näistä asioista vaikka romaanin, mutta yritän saada tiivistettyä ne sellaiseen muotoon, että joku jaksaisi vaikka ne lukeakin.


Minäkin, joka liputan jatkuvasti suvaitsevaisuuden puolesta, olen suvaitsematon. Jopa erittäin suvaitsematon. Minun on vaikea suvaita esimerkiksi rasismia, homofobiaa, sovinismia, narsismia, besserwisserismiä, itsekeskeisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, uskonnollista (tai oikeastaan minkään muunkaanlaista) kiihkoilua, jatkuvaa pätemistä ja ilkeyttä. Tyhmyys - vaikka se ei olekaan piirre, johon ihminen voi itse vaikuttaa - saa näkemään punaista. Etenkin silloin, kun se yhdistyy yhteen tai useampaan edellisistä piirteistä, kuten lähes poikkeuksetta käy.

Myös alituinen huomionhakuisuus, "look at me, I'm an attention whore", nostaa karvat pystyyn. Voisi tietenkin ajatella, että tämä on omaa pienuuttani, että toisten saama huomio on jotenkin minulta itseltäni pois... en kuitenkaan näe asiaa näin. Tunnen jonkinlaista huvituksen sekaista sääliä huomiohuoria kohtaan.

Itsensä nostaminen jalustalle on mielestäni ehdottomasti yksi vastenmielisimmistä piirteistä ihmisessä. Ikävä kyllä tuttavapiiriin kuuluu henkilöitä, jotka vaativat kovaäänisesti kunnioitusta ja kumartelua itselleen, unohtaen että kunnioitus on ansaittava. Eikä siihen ole kukaan oikeutettu henkilökohtaisten saavutusten tai iän perusteella. Miten kukaan voisi kunnioittaa ihmistä, jolta itseltään puuttuu peruskunnioitus muita kohtaan? Joka arvostaa muita ihmisiä ainoastaan, jos kokee henkilökohtaisesti hyötyvänsä heistä tavalla tai toisella. Joka kohtelee omasta mielestään itseään alempiarvoisia ihmisiä kuin paskaa - tietenkin vain siihen asti, että haluaa tai tarvitsee heiltä jotain. Tony Sopranokin sanoi: "Those who want respect, give respect". On se fiksu mies.

Ilkeys etenkin nettipalstoilla tuntuu olevan nykyisin normi - ja jopa tavoiteltava asia. Ilkeileviä ihmisiä ihaillaan ja kannustetaan. "Se osaa sanoa niin suoraan". Aikamoista ala-astemeininkiä olla mukana ilkkumassa, kun toista lyödään maahan. "Proud to be a bitch". Miksi ihmeessä? Luulisi, että koulukiusausmentaliteetista oltaisiin päästy jo koulutien päättyessä. Saavatko ihmiset jonkinlaista henkistä tyydytystä siitä, että loukkaavat toista. Pönkitystä omalle heikolle itsetunnolleen? Jonkinlaista kieroutunutta vallantunnetta?

Välillä oikeasti mietityttää, että mitä on tapahtunut normaaleille käyttäytymissäännöille. Kohteliaisuudelle, toisten ihmisten huomioonottamiselle? Pakko myöntää, että en ole täysin syytön tähän aina itsekään. On muutamia ihmisiä, jotka tuovat minussa automaattisesti pahimmat puolet esille. Kuten näppärimmät jo tekstin ensimmäiset kappaleet luettuaan osasivat todeta, nostan itseni helposti tyhminä pitämieni ihmisten yläpuolelle. But I'm working on it.

Taas vaahtoan näköjään lempiaiheestani kunnioituksesta. Näen sen puutteen yhtenä suurimmista ongelmista kaikissa ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa, mukaanlukien parisuhteet. Keskusteluissa puolisoni kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että yksi suhteemme suurimmista vahvuuksista on nimenomaan molemminpuolinen kunnioitus. Emme koskaan nimittelisi tai haukkuisi toista, päin naamaa tai ulkopuolisille, ja otamme toisen aina huomioon päätöksissämme. Emme toki aina ole asioista samaa mieltä, mutta osaamme keskustella ja myös riidellä niin, että arvostelu ei keskity toisen persoonaan vaan niihin asioihin, joista on kulloinkin kyse.

Uskaltaisin väittää, että ilkeily jää aina kaivelemaan vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun asia on anteeksi annettu ja "unohdettu". Tuttavapiirissä olen nähnyt usean parisuhteen kaatuvan niin, että perimmäisenä syynä on selkeästi kunnioituksen puute joko molempien osapuolien taholta tai vain toiselta. Nämä välirikot ovat olleet jopa ulkopuolisen silmin helposti ennustettavissa.

Disclaimer: Tämä ei ole kirjoitettu puhtaasti kenestäkään tietystä ihmisestä, joten turha vetää palkokasveja hengityselimiin. Toisaalta, if the shoe fits... Luulenpa, että meistä jokaikisellä olisi aihetta itsetutkiskeluun.

Kuolema ja kunnioituksen puute internetissä

Menneenä viikonloppuna vakkarikeskustelufoorumiltani löytyi suru-uutinen. Nuori kaunis äiti, jonka kanssa olen kirjoitellut samoille foorumeille kuusi – seitsemän vuotta, ei jaksanut enää elää, vaan pettyneenä, masentuneena ja epätoivoisena päätti elämänsä. Viimeaikojen palstakirjoittelut tämän henkilön osalta olivat täynnä ahdistusta ja surua ja yksi viimeisistä viesteistä kuuluikin "Mä en kyllä tästä nouse. Kaikesta muusta jaksoin mut nyt en." Hänen siskonsa oli pyytänyt erästä kanssakirjoittajaa julkaisemaan lyhytsanaisen kuolinviestin palstalla, joka oli tärkeä osa vainajan elämää.

Kuolinviestistä, joka oli siis palstalle laitettu vainajan omaisen pyynnöstä, alkoi aivan järjetön sirkus. Pahin palstajuoppo huutaa ja pauhaa, kuin olisi menettänyt vähintäänkin koko perheensä, trollipariskunta kiljuu, että ”ette te edes tunteneet sitä” ja aidot surunvalittelut hukkuvat nokitteluviestien, haistattelun ja ala-astetasoisen piikittelyn joukkoon ja pahimpien pätijöiden kilpakeulimiseen. ”Ette edes tunteneet sitä”. Kukaan porukasta, joka on vuosien varrella tavannut toisiaan lukemattomia kertoja, josta on syntynyt ainakin puolenkymmentä avioliittoa ja lukuisia seurustelusuhteita, ei koskaan tavannut tätä henkilöä. Keskusteluketju saa suorastaan absurdeja piirteitä aikuisten ihmisten riekkuessa kuin korppikotkat raadolla ja joistain henkilöistä paljastuu aivan uudenlaisia piirteitä. Luulisi, että kuka hyvänsä tunne-elämältään lähelläkään normaalia oleva henkilö olisi aidosti surullinen tällaisesta tragediasta, oli hänen henkilökohtainen mielipiteensä edesmenneestä mikä hyvänsä. Epäkunnioittavien kommenttien – eikä myöskään vainajan henkilökohtaisen ratkaisun, oli sitten miten "kusipäinen" hyvänsä, morkkaamisen - paikka ei ole ketjussa, jossa kerrotaan kuolinuutinen.

Tämän henkilön erittäin ahkera palsta- ja blogikirjoittelu oli todella avointa - omasta mielestäni liiankin avointa, välillä myös joidenkin läheistensä yksityisyyden kustannuksella ja monesti Too Much Information -faktori oli turhan korkea, mistä syystä tämä henkilö ei ollut mikään lempikirjoittelijani - joten monet ihmiset varmasti kokivat tuntevansa hänet hyvinkin. Hän oli monien kanssa yhteyksissä myös puhelimitse ja yksityisviestitse.

Tästä herää kysymys: ”Kenellä on oikeus surra?” Onko suru feikkiä ja huoli jeesustelua, jos henkilöä ei ole tuntenut kasvotusten. Osalle kirjoittelijoista tämä henkilö oli vain nimimerkki, osalle oikea ihminen. Toki on iljettävän paljon ihmisiä, jotka tuntuvat ajattelevan, että suru jotenkin jalostaa ja sillä saa kerättyä itselleen irtopisteitä ja sympatiaa, jotka näin ollen yrittävät tehdä jokaisesta mahdollisesta suru-uutisesta henkilökohtaisen. Tämä episodi saa pohtimaan myös, että milloin epäkunnioittavasta ja piittaamattomasta käytöksestä on tullut jollain tapaa kunnioitettavaa. Ihmisiä, jotka ”uskaltavat sanoa mielipiteensä” ihaillaan, vaikka he mielipiteillään loukkaisivat toisia ihmisiä aivan vain loukkaamisen ilosta. Onko tämä internetin aikaansaama piirre, oman näppiksen takaa uskalletaan roiskia millaista tekstiä hyvänsä, piittaamatta siitä millainen tilanne on päällä? Surettaa tällainen käytös.

Mun on nyt jotenkin tosi hankala pukea ajatuksiani sanoiksi ja jäsentää tekstiäni järkevästi. Toivottavasti joku edes ymmärtää, mitä yritän sanoa.

Lepää rauhassa Jenni.