Masennuksesta kaikkine lisukkeineen

Olen kärsinyt keskivaikeasta masennuksesta parikymmentä vuotta. Näillä näkymin olen lääkityksellä loppuelämäni, koska masennus on aina palannut lääkityksen lopettamisen jälkeen melko nopeasti. Vuoden ajan söin kahta eri lääkettä, yhtä aamuisin ja toista iltaisin, mutta nyt olen jättänyt aamulääkkeet pois siitä yksinkertaisesta syystä, että ne olivat ihan järkyttävän kalliita. Masennukseeni on liittynyt ajoittain jopa vaikeaa unettomuutta, uupumusta, erilaisia pelkotiloja – kuolemanpelkoa, läheisten menettämiseen liittyvää pelkoa, pelkoa kontrollin menettämisestä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa.


Epäsosiaalinen ja eristäytyvä olen aina ollut, mutta menneisyydessäni on myös pitkiä jaksoja, joiden aikana kykenin menemään ulos vain ”suojautuneena” isoihin huppuihin ja aurinkolaseihin, lippikseen jne, koska en halunnut kenenkään näkevän itseäni, koska olen ruma ja epäonnistunut ihmisraunio. Historiaa löytyy myös syömishäiriöistä – sairastin bulimiaa neljä vuotta ja olin pitkään sen jälkeen ”viikonloppubuliimikko” eli oksentelu oli vähemmän säännöllistä, mutta syötyäni mielestäni liikaa saatoin helposti palata vaaralliseen tapaani hetkeksi. Jossain vaiheessa myös viiltelin itseäni.

Tartun nyt tähän aiheeseen siksi, että on se aika kuusta, kun nämä oireet puskevat läpi lääkityksestä ja yleisestä hyvinvoinnistani huolimatta. PMS tuo ikävät tunteet pintaan ja turvotus itseinhon tullessaan. Olen tänään itkenyt – sekä ilosta, surusta että ikävästä – jo neljä kertaa eikä mennä vielä edes puolessa päivässä. Onneksi siippa on reissussa loppuviikon, joten hän säästyy pahimmilta raivokohtauksiltani, joita PMS myös tuo tullessaan. Eilen illalla sai ikävä kyllä jo maistiaisia. Tuntuu, etten voi lainkaan hallita mielentilaani, kun PMS iskee. Pillereistä ei ole mitään apua.


Nykyiseen suhteellisen tasaiseen olotilaani vaikuttaa suuresti se, että olen löytänyt rinnalleni ihmisen, jolla on jalat maassa ja jota rakastan kuin hullu polokupyörää – ja joka rakastaa minua yli kaiken kaikkine vikoineni ja muistaa myös näyttää sen päivittäin. Puhuu ja pussaa. Ja tuntuu ymmärtävän myös ajoittaisia mielialanvaihteluita ja raivokohtauksiani. Kiitos hänelle siitä. Hän on tehnyt minusta maailman onnellisimman naisen, mutta otan kyllä osan siitä kunniasta myös itselleni. Menneisyydessäni on paljon synkkiä ja pahoja asioita, jotka osaltaan tulevat varmasti vaikuttamaan jollain tapaa koko loppuelämäni, mutta olen nykyisin sinut näiden asioiden kanssa. Vaikeudet ovat osaltaan muokanneet minusta sen ihmisen, joka nyt olen ja perkele, minähän pidän siitä ihmisestä, ainakin suurimman osan ajasta. Jopa rakastan sitä ihmistä!

Kuva: Love XOXO by Pink Sherbet Photography

Olen oppinut, että menneisiin ikävyyksiin ei kannata jäädä vellomaan ja itsesääli on mitä typerintä ja turhinta ajanhukkaa, kuten myös ulkopuolisten syyllisten etsiminen ongelmiinsa. Pitää osata päästää irti. Olen oppinut hyväksymään sen, että olen synkkämielinen ihminen. Melankolia on kaunista. Perfektionismi on myös erittäin nopea tie masennukseen, kuten terapeuttini minulle sanoi, joten olen antanut itselleni myös oikeuden epäonnistua. Tutkiskelen jatkuvasti omia ajatuksiani ja tunteitani ja jos en pidä jostain, jota pääni sisällä tapahtuu, yritän aktiivisesti muuttaa ajattelutapaani. Yleensä siinä onnistunkin. Tätä menoa musta tulee vielä aikamoinen zen-nainen!

Ja vielä pieni linkkivinkki, vaikka saattaa olla, että tämän jo jossain vaiheessa postasin.

Letting go is not the same as giving up.