Ensimmäisenä päivänämme Los Angelesissa suuntasimme Santa Monicaan, josta oli suunnitelmana kävellä Veniceen Muscle Beachille. Sattumoisin tuo päivä oli Labour Day - virallinen kesän viimeinen päivä - ja biitsi oli täynnä jos jonkinmoista vipeltäjää. Aurinkokin oli päättänyt kunnioittaa tätä juhlapäivää porottamalla sananmukaisesti kuin viimeistä päivää.
Eipä siinä sitten tajuttu laittaa aurinkorasvaa ennen kuin jossain puolimatkassa ja siinäkin oli suojakerroin vain 15. Eikä mulla ollut hattuakaan. Epic fail! Poltin päänahkani, otsani, nenän, kasvojen alaosan, osan niskasta (aurinkorasva oli levitetty vähän sinnepäin), decolteen (siihen tuli kivoja kuvioita, kun mulla oli kameralaukku olan yli ja lisäksi kamera kaulahihnassa) ja käsivarret. Lisäksi tapahtui ns. käänteinen pandailmiö: minulla oli suuret aurinkolasit päässä, joten silmänympärykset ja posket olivat aivan valkoiset.
Pari seuraavaa päivää olin vain punainen kuin rapu ja perkeleen kipeä, toisena niistä otsa turposi palloksi, mutta peittyi hyvin otsatukalla. Herättyäni niitä seuraavana aamuna koin aikamoisen järkytyksen. Otsan turvotus oli alkanut valua alaspäin, silmäluomet olivat niin turvoksissa, että silmät olivat vain pienet viirut. Sen päivän vietin sängyssä jääpussi naamalla. Eihän se turvotus tietenkään laskenut moneen päivään ja mietin, että pitääkö tälläkin reissulla tutustua paikalliseen sairaalan (edellisenä kesänä New Yorkissa tein retken paikalliseen ER:ään sikainfluenssaepäilyn vuoksi).
Kallisarvoisia lomapäiviä Enkelten kaupungissa ei kuitenkaan voinut tuhlata piilottelemalla lärviään hotellihuoneessa, joten päätin olla välittämättä tuijottavista ihmisistä ja kauhusta kirkuvista pikkulapsista ja lomailla sydämeni kyllyydestä. Ostin oikein hyvän hatun ja pidin aurinkolasit päässäni sisälläkin. Maanantaina jättäessämme LA:n savusumun taaksemme ja suunnatessamme vuokra-autolla Interstate 15:lle päämääränämme Las Vegas, näytin jo melkeinpä ihmiseltä.
Tästä episodista opin sen, että en enää ikinä ikinä ikinä ole ilman aurinkorasvaa, jos on pienintäkään epäilystä, että voisin palaa, enkä ilman hattua auringonpaisteessa. Enkä myöskään enää ikinä peiliin katsoessani tule ajattelemaan olevani ruma! Olenhan minä oikein soma, kun naamani ei ole turvonnut kolminkertaiseksi!
Vegasiin päästyämme otettiin kaikki ilo irti vuokra-autosta ja tehtiin retki Hoover Damille ja Grand Canyon Westiin. Molemmat olivat todella vaikuttavia, mutta Grand Canyonilla osan ilosta vei se, että jo pelkästä kanjonin näkemisestä oli tehty uskomatonta rahastusta. Kai se Hualapai-heimo sitten tahtoi ottaa takaisin kaiken, mitä valkoinen mies oli heiltä vienyt. Pelkkä käynti maksoi yli 40 taalaa, Skywalk olisi maksanut toisen mokoman. Ei ollut mitään järkeä maksaa Skywalkista, koska 99% varmuudella mun jalkani eivät olisi kantaneet sen vertaa noissa korkeuksissa, että se olisi ollut kannattavaa!
Taidanpa nyt tehdä niin radikaalin päätöksen, että julkaisen tämän tekstin nyt ja jatkan matkakertomusta myöhemmin. Jotta saan varmasti edes jotain julkaistua. Tällä hetkellä pitää kamalaa kiirettä; uusi opintojakso alkaa muutaman viikon päästä, olen pimiökurssilla ja pitäisi ehtiä valokuvatakin ja parin viikon päästä alkaa järjestyksenvalvojakurssi. Ja sitä ennen lehtikirjoittamisen kurssi ja yhdeksi illaksi olen menossa tutustumaan kalligrafian maailmaan. Ja painitapahtumaa pukkaa. Näin käy aina syksyisin - kalenteri on täynnä loppuvuodeksi viimeistään syyskuun lopussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti