Päivä 2: Suosikkitavara, ja muuta höpötystä.

Pääsin viimein avaamaan pyöräilykauden eilen. Lupasin jo viime kesänä, että tänä kesänä ajelen uudella tuliterällä fillarilla, mutta tuli poljettua niin luvattoman vähän, että wanha saa vielä luvan kelvata. Ainakin 500 kilsaa sillä pitää ajella vielä, vaikka rämiseekin aika lailla. Eihän siihen kauaa kestä, kun työmatka on yhteensä 11 kilometriä päivässä!

Kunto pääsi talven aikana romahtamaan aivan totaalisesti, kun kompastelin joulukuussa: revin nilkasta nivelsiteet ja jalkapöytä murtui. Paraneminen kesti yli neljä kuukautta ja välillä jalka oli niin kipeä etten voinut edes kävellä. Onneksi pystyin tekemään etätöitä aina kun jalka äityi pahaksi. Kuntoutus oli melkeinpä se kaikkein tuskallisin osuus, nilkka oli arpeutunut ja jäykistynyt. Kun seisoin nenä seinää kohti, varpaat pari senttiä seinästä, en saanut polvea seinään, kun nilkka ei vain taipunut. Sen venyttely sattui niin, että välillä oli pakko huutaa. Hui.

Olen siis säälittävän huonossa kunnossa ja ikäloput mummotkin polkevat mun ohitseni jopa ylämäessä, mutta eiköhän tämä tästä. Tsemppiä minulle! Fillaroinnin lisäksi olen taas eksynyt jumpallekin muutamaan kertaan ja tarkoitus on panostaa siihen, joten eiköhän se kunto ala kasvaa taas kohisten. Salitreenistä haaveilen, mutta se vähän pelottaa vanhojen vammojen sekä kaularangan nivelrikon vuoksi. Pitäisi kai palkata personal trainer, joka ymmärtää tuollaisten juttujen päälle, ainakin auttamaan uudestaan alkuun.

Kakkospäivän kuvan teemana on suosikkitavara. Mietin tätä pitkään ja tulin siihen tulokseen, että voisin melkein kaikesta luopua. Toki rakastan tietokonettani, kameraani, kirjojani ja vaikka mitä muuta sälää, mutta se tärkein on kulkenut jo kohta yhdeksän kuukautta aina mukana, vasemman käden nimettömässä. Se on titaania, joten edes minä en sitä saane rikottua.

Samalla näette myös järkyttävät nakkisormeni.