Kulunut vuosi on ollut rankka. Olen joutunut tekemään vaikeita päätöksiä, joista jotkut tulevat muuttamaan loppuelämäni. Olen myös joutunut luopumaan asioista, jotka ovat olleet minulle tärkeitä, ja käynyt läpi valtavaa sisäistä kuohuntaa - melkeinpä voisi sanoa, että olen uudessa murrosiässä. Se jatkuu edelleen, varmasti vielä pitkään. Olen täyttänyt 35, mikä tarkoittaa sitä, että olen lähempänä neljää kuin kolmea kymppiä. Se on vähän pelottavaa.
Yhtäkään hetkeä en silti vaihtaisi pois. Kaikkien noiden koettelemusten sijaan yritän muistaa vuoden 2011 muutoksen vuotena. Itsetuntemuksen vuotena, jos sallitte kliseisen ilmaisun. Olen oppinut uusia asioita itsestäni ja muista ihmisistä, tiedän miksi reagoin tiettyihin asioihin niin kuin reagoin, näen ja myönnän omat puutteeni ja suhtaudun niihin kasvun paikkoina. Asioina, joihin voin vaikuttaa.
Olen oppinut myöntämään, kun tajuan olevani väärässä, mutta myös taistelemaan sellaisten asioiden puolesta joihin uskon. Olen oppinut luovuttamaan silloin, kun taistelua ei voi voittaa. Joskus on vain pakko heittää hanskat naulaan. Osaan vaatia kuulluksi tulemista ja kunnioitusta silloin, kun se minulle kuuluu. Eliminoin elämästäni ne asiat (ja ihmiset), jotka eivät aiheuta muuta kuin pahoinvointia.
Yksi tärkeimmistä asioista on se, että olen opetellut puhumaan vaikeista asioista ja avaamaan suuni silloin, kun on sanottavaa. Tämä ei aina suju, mutta jatkan harjoituksia. Elämä on paljon helpompaa, kun ei koko ajan kanna mukanaan pahaa mieltä ja pahaa oloa. Yritän elää väistämättä kaikkea konfliktia, vaikka se vaikeaa onkin. Yritän myös opetella ajattelemaan omaa parastani sen sijaan, että teen asioita siksi, että muilla olisi hyvä olla. Yritän opetella olemaan kantamatta jatkuvaa huolta toisista ihmisistä, koska se rampauttaa minut täysin. Pakko opetella luottamaan siihen, että aikuiset ihmiset osaavat pitää huolta itsestään.
Alkuvuoden kahdet päällekkäiset opinnot sekä nämä tunnekuohut ja sisäiset taistelut aiheuttivat sen, että väsyin totaalisesti. Koko marraskuun ja valtaosan joulukuusta olisin halunnut vain nukkua. Kieltäydyin kuitenkin antamasta valtaa uupumukselle ja painoin menemään hampaat irvessä, vaikka olisin tahtonut piiloutua peiton alle nyyhkyttämään.
Nyt on sellainen olo, että jonkinlainen lukko on alkanut avautua. Kun ajattelen tulevaisuutta, olen positiivinen. Aloitan taas opinnot ensi vuonna - ainakin yhdet - ja olen taas innostunut työstäni ja odotan innolla tulevia projekteja. Suunnitteilla on myös monenlaisia omia pikku projekteja, joille aion antaa aikaa ensi vuonna sen sijaan, että istun sohvalla tuijottamassa Sons of Anarchya lasittunein silmin. Lisäksi tahtoisin vastedes nähdä ystäviäni ja perhettäni useammin.
Vuonna 2012 tulen jatkamaan taisteluani itsetuntemuksen ja ymmärtämyksen tiellä ja tiedän, että se ei tule olemaan helppoa. Palkitsevaa se tulee silti varmasti olemaan.
Tahdon kiittää erityisesti miestäni, joka on tukenut minua, vaikka en ole sitä helpoksi tehnyt. Kiitokset menevät myös työnohjaajalleni, jolta olen saanut uusia näkökulmia, esimiehelleni, joka luottaa ja antaa tilaa omalle ajattelulle, sekä työparilleni, jonka kanssa olen käynyt lukemattomia hedelmällisiä keskusteluita.
On myös muita, jotka kiitokseni ansaitsevat, mutta en heitä nimeä, koska unohtaisin kuitenkin jonkun tärkeän. Kiitän siis kaikkia, jotka ovat kuunnelleet minua, tarjonneet tukea tai olkapäätä, ja myös niitä, jotka ovat minulta tukea ja neuvoa hakeneet. Kiitos luottamuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti