Kuolema ja kunnioituksen puute internetissä

Menneenä viikonloppuna vakkarikeskustelufoorumiltani löytyi suru-uutinen. Nuori kaunis äiti, jonka kanssa olen kirjoitellut samoille foorumeille kuusi – seitsemän vuotta, ei jaksanut enää elää, vaan pettyneenä, masentuneena ja epätoivoisena päätti elämänsä. Viimeaikojen palstakirjoittelut tämän henkilön osalta olivat täynnä ahdistusta ja surua ja yksi viimeisistä viesteistä kuuluikin "Mä en kyllä tästä nouse. Kaikesta muusta jaksoin mut nyt en." Hänen siskonsa oli pyytänyt erästä kanssakirjoittajaa julkaisemaan lyhytsanaisen kuolinviestin palstalla, joka oli tärkeä osa vainajan elämää.

Kuolinviestistä, joka oli siis palstalle laitettu vainajan omaisen pyynnöstä, alkoi aivan järjetön sirkus. Pahin palstajuoppo huutaa ja pauhaa, kuin olisi menettänyt vähintäänkin koko perheensä, trollipariskunta kiljuu, että ”ette te edes tunteneet sitä” ja aidot surunvalittelut hukkuvat nokitteluviestien, haistattelun ja ala-astetasoisen piikittelyn joukkoon ja pahimpien pätijöiden kilpakeulimiseen. ”Ette edes tunteneet sitä”. Kukaan porukasta, joka on vuosien varrella tavannut toisiaan lukemattomia kertoja, josta on syntynyt ainakin puolenkymmentä avioliittoa ja lukuisia seurustelusuhteita, ei koskaan tavannut tätä henkilöä. Keskusteluketju saa suorastaan absurdeja piirteitä aikuisten ihmisten riekkuessa kuin korppikotkat raadolla ja joistain henkilöistä paljastuu aivan uudenlaisia piirteitä. Luulisi, että kuka hyvänsä tunne-elämältään lähelläkään normaalia oleva henkilö olisi aidosti surullinen tällaisesta tragediasta, oli hänen henkilökohtainen mielipiteensä edesmenneestä mikä hyvänsä. Epäkunnioittavien kommenttien – eikä myöskään vainajan henkilökohtaisen ratkaisun, oli sitten miten "kusipäinen" hyvänsä, morkkaamisen - paikka ei ole ketjussa, jossa kerrotaan kuolinuutinen.

Tämän henkilön erittäin ahkera palsta- ja blogikirjoittelu oli todella avointa - omasta mielestäni liiankin avointa, välillä myös joidenkin läheistensä yksityisyyden kustannuksella ja monesti Too Much Information -faktori oli turhan korkea, mistä syystä tämä henkilö ei ollut mikään lempikirjoittelijani - joten monet ihmiset varmasti kokivat tuntevansa hänet hyvinkin. Hän oli monien kanssa yhteyksissä myös puhelimitse ja yksityisviestitse.

Tästä herää kysymys: ”Kenellä on oikeus surra?” Onko suru feikkiä ja huoli jeesustelua, jos henkilöä ei ole tuntenut kasvotusten. Osalle kirjoittelijoista tämä henkilö oli vain nimimerkki, osalle oikea ihminen. Toki on iljettävän paljon ihmisiä, jotka tuntuvat ajattelevan, että suru jotenkin jalostaa ja sillä saa kerättyä itselleen irtopisteitä ja sympatiaa, jotka näin ollen yrittävät tehdä jokaisesta mahdollisesta suru-uutisesta henkilökohtaisen. Tämä episodi saa pohtimaan myös, että milloin epäkunnioittavasta ja piittaamattomasta käytöksestä on tullut jollain tapaa kunnioitettavaa. Ihmisiä, jotka ”uskaltavat sanoa mielipiteensä” ihaillaan, vaikka he mielipiteillään loukkaisivat toisia ihmisiä aivan vain loukkaamisen ilosta. Onko tämä internetin aikaansaama piirre, oman näppiksen takaa uskalletaan roiskia millaista tekstiä hyvänsä, piittaamatta siitä millainen tilanne on päällä? Surettaa tällainen käytös.

Mun on nyt jotenkin tosi hankala pukea ajatuksiani sanoiksi ja jäsentää tekstiäni järkevästi. Toivottavasti joku edes ymmärtää, mitä yritän sanoa.

Lepää rauhassa Jenni.