Pyydän anteeksi lukijoilta, etten ole päivittänyt blogiani aikoihin. Kaamosmasennus yhdistettynä työ- ja opiskelukiireisiin, järkyttävään niskajumiin ja stressiin iski pahasti eikä ole ollut energiaa mihinkään ylimääräiseen. Nyt tuntuu, että fiilikset alkaa parantua. Niskajumikin parannettiin - kävi ilmi, että joku nikama rintarangassa menee helposti väärään asentoon ja aiheuttaa kamalia kipuja. Menin kuitenkin salille fysioterapeutin kielloista huolimatta ja muljautin sen perkuleen nikaman uudestaan. Se runnottiin paikoilleen toissapäivänä, joten eiköhän tästä mennä vain ylöspäin. Se nyt on kai selvää, että mummojumpat on mun kohtaloni, isoilla painoilla aiheutan vain tuskaa itselleni.
Saimme eilen yllätykseksemme illallisvieraan Japanista. Ei siis ollut ylläri, että kyseinen henkilö on Suomessa, vaan se että tulee meille syömään ja tuo pari tyyppiä mukanaankin. Aikaa oli vähän ja panikoin tovin pohtien, mitä ruokaa laitan. Yritin soittaa jopa äiteelle, joka on kokki, mutta eihän se tietenkään vastannut, kun olisi kerrankin ollut oikeasti asiaa. Ajan vähyyden vuoksi päädyin savulohipastaan, koska kermalla, juustolla ja voilla ei vain voi mennä vikaan. Jälkkäriksi tein mustikkarahkaa, koska Prismassa ei ollut pakastepuolukoita. Meillä syödään normaalisti tosi vähän pastaa/riisiä/pottua tms. vaikka pasta on ihan parasta. Pitää siis käyttää tällaiset tilaisuudet hyväkseen!
Tästä tulee siis tosi iso satsi... jonka kyllä neljä komeaa urheilijanuorukaista ja yksi pyylevä täti, joka söi kyllä aika vähän, tuhosivat melkein kokonaan:
500g täysjyväpastaa (penne)
700g lämminsavulohta
2 banaanishalottia
1 kynnetön valkosipuli
Voita
6dl ruokakermaa
100g Violan Kolme pippuria -tuorejuustoa
100g Valion Mustaleima-pastajuustoa
suolaa
cayennepippuria, koska laitan sitä aina kaikkeen
Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen.
Keitä pasta, ei tartte keittää ihan täyttä aikaa. Huuhtele kylmällä vedellä ja kaada ison uunivuoan pohjalle.
Leikkaa sipulit ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Kuullota voissa. Lyö joukkoon ruokakermat ja tuorejuusto ja anna muhia hetken aikaa. Pilko lohi palasiksi ja laita joukkoon. Mausta.
Kaada lohi-kermakastike uunivuokaan pastan joukkoon ja sekoita mukaan pastajuustoa. Sirottele loput juustot ruuan päälle ja laita uuniin. Uunissa se oli varmaan jonkun puoli tuntia, siihen asti että alkoi vähän saada väriä päältä.
Tarjoilin salaatin kera ja tarjolla oli myös loput pastajuustosta ja parmesania, mikäli joku tahtoi vielä juustoisempaa settiä. Sapuska upposi sakkiin tosiaan kuin kuuma veitsi voihin.
Mustikkarahka oli myös erittäin yksinkertainen luomus ja sitä oli paljon, mutta sekin kulho melkein nuoltiin puhtaaksi... emäntä sai olla tyytyväinen. Ja kannatti muuten panostaa vähän jouluiseen kattaukseen - vieras oli niin otettu, että kävi vielä ottamassa kuvan pöydästä erikseen!
500g rahkaa
5dl kuohukermaa
400g mustikoita
makeutusainetta oman maun mukaan
Vatkaa kerma, lyö rahka ja mustikat sekaan ja lisää makeutusaine. Älä laita liikaa, ettei tule ällömakeeta. Tästä tulee sikahyvää.
Minäpä yritän nyt taas kirjoitella näitä juttujani vähän useammin. Tämähän on paljon mukavampaa kuin verkkoviestinnän historiasta kirjoittaminen ja tekstikin syntyy ilman suurempia tuskia, ahdistuksia tai itsemurhafiiliksiä. Eli siis voimme hyvillä mielin sanoa, että I'm back in business!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valivali. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valivali. Näytä kaikki tekstit
perjantai 10. joulukuuta 2010
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Suvaitsemattomuutta ja itsetutkiskelua
Tämän postauksen palaset ja luonnokset ovat olleet olemassa jo pitkään, nyt viimein sain puettua ajatukseni kunnolla sanoiksi. Voisin kirjoittaa näistä asioista vaikka romaanin, mutta yritän saada tiivistettyä ne sellaiseen muotoon, että joku jaksaisi vaikka ne lukeakin.
Minäkin, joka liputan jatkuvasti suvaitsevaisuuden puolesta, olen suvaitsematon. Jopa erittäin suvaitsematon. Minun on vaikea suvaita esimerkiksi rasismia, homofobiaa, sovinismia, narsismia, besserwisserismiä, itsekeskeisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, uskonnollista (tai oikeastaan minkään muunkaanlaista) kiihkoilua, jatkuvaa pätemistä ja ilkeyttä. Tyhmyys - vaikka se ei olekaan piirre, johon ihminen voi itse vaikuttaa - saa näkemään punaista. Etenkin silloin, kun se yhdistyy yhteen tai useampaan edellisistä piirteistä, kuten lähes poikkeuksetta käy.
Myös alituinen huomionhakuisuus, "look at me, I'm an attention whore", nostaa karvat pystyyn. Voisi tietenkin ajatella, että tämä on omaa pienuuttani, että toisten saama huomio on jotenkin minulta itseltäni pois... en kuitenkaan näe asiaa näin. Tunnen jonkinlaista huvituksen sekaista sääliä huomiohuoria kohtaan.
Itsensä nostaminen jalustalle on mielestäni ehdottomasti yksi vastenmielisimmistä piirteistä ihmisessä. Ikävä kyllä tuttavapiiriin kuuluu henkilöitä, jotka vaativat kovaäänisesti kunnioitusta ja kumartelua itselleen, unohtaen että kunnioitus on ansaittava. Eikä siihen ole kukaan oikeutettu henkilökohtaisten saavutusten tai iän perusteella. Miten kukaan voisi kunnioittaa ihmistä, jolta itseltään puuttuu peruskunnioitus muita kohtaan? Joka arvostaa muita ihmisiä ainoastaan, jos kokee henkilökohtaisesti hyötyvänsä heistä tavalla tai toisella. Joka kohtelee omasta mielestään itseään alempiarvoisia ihmisiä kuin paskaa - tietenkin vain siihen asti, että haluaa tai tarvitsee heiltä jotain. Tony Sopranokin sanoi: "Those who want respect, give respect". On se fiksu mies.
Ilkeys etenkin nettipalstoilla tuntuu olevan nykyisin normi - ja jopa tavoiteltava asia. Ilkeileviä ihmisiä ihaillaan ja kannustetaan. "Se osaa sanoa niin suoraan". Aikamoista ala-astemeininkiä olla mukana ilkkumassa, kun toista lyödään maahan. "Proud to be a bitch". Miksi ihmeessä? Luulisi, että koulukiusausmentaliteetista oltaisiin päästy jo koulutien päättyessä. Saavatko ihmiset jonkinlaista henkistä tyydytystä siitä, että loukkaavat toista. Pönkitystä omalle heikolle itsetunnolleen? Jonkinlaista kieroutunutta vallantunnetta?
Välillä oikeasti mietityttää, että mitä on tapahtunut normaaleille käyttäytymissäännöille. Kohteliaisuudelle, toisten ihmisten huomioonottamiselle? Pakko myöntää, että en ole täysin syytön tähän aina itsekään. On muutamia ihmisiä, jotka tuovat minussa automaattisesti pahimmat puolet esille. Kuten näppärimmät jo tekstin ensimmäiset kappaleet luettuaan osasivat todeta, nostan itseni helposti tyhminä pitämieni ihmisten yläpuolelle. But I'm working on it.
Taas vaahtoan näköjään lempiaiheestani kunnioituksesta. Näen sen puutteen yhtenä suurimmista ongelmista kaikissa ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa, mukaanlukien parisuhteet. Keskusteluissa puolisoni kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että yksi suhteemme suurimmista vahvuuksista on nimenomaan molemminpuolinen kunnioitus. Emme koskaan nimittelisi tai haukkuisi toista, päin naamaa tai ulkopuolisille, ja otamme toisen aina huomioon päätöksissämme. Emme toki aina ole asioista samaa mieltä, mutta osaamme keskustella ja myös riidellä niin, että arvostelu ei keskity toisen persoonaan vaan niihin asioihin, joista on kulloinkin kyse.
Uskaltaisin väittää, että ilkeily jää aina kaivelemaan vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun asia on anteeksi annettu ja "unohdettu". Tuttavapiirissä olen nähnyt usean parisuhteen kaatuvan niin, että perimmäisenä syynä on selkeästi kunnioituksen puute joko molempien osapuolien taholta tai vain toiselta. Nämä välirikot ovat olleet jopa ulkopuolisen silmin helposti ennustettavissa.
Disclaimer: Tämä ei ole kirjoitettu puhtaasti kenestäkään tietystä ihmisestä, joten turha vetää palkokasveja hengityselimiin. Toisaalta, if the shoe fits... Luulenpa, että meistä jokaikisellä olisi aihetta itsetutkiskeluun.
Minäkin, joka liputan jatkuvasti suvaitsevaisuuden puolesta, olen suvaitsematon. Jopa erittäin suvaitsematon. Minun on vaikea suvaita esimerkiksi rasismia, homofobiaa, sovinismia, narsismia, besserwisserismiä, itsekeskeisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, uskonnollista (tai oikeastaan minkään muunkaanlaista) kiihkoilua, jatkuvaa pätemistä ja ilkeyttä. Tyhmyys - vaikka se ei olekaan piirre, johon ihminen voi itse vaikuttaa - saa näkemään punaista. Etenkin silloin, kun se yhdistyy yhteen tai useampaan edellisistä piirteistä, kuten lähes poikkeuksetta käy.
Myös alituinen huomionhakuisuus, "look at me, I'm an attention whore", nostaa karvat pystyyn. Voisi tietenkin ajatella, että tämä on omaa pienuuttani, että toisten saama huomio on jotenkin minulta itseltäni pois... en kuitenkaan näe asiaa näin. Tunnen jonkinlaista huvituksen sekaista sääliä huomiohuoria kohtaan.
Itsensä nostaminen jalustalle on mielestäni ehdottomasti yksi vastenmielisimmistä piirteistä ihmisessä. Ikävä kyllä tuttavapiiriin kuuluu henkilöitä, jotka vaativat kovaäänisesti kunnioitusta ja kumartelua itselleen, unohtaen että kunnioitus on ansaittava. Eikä siihen ole kukaan oikeutettu henkilökohtaisten saavutusten tai iän perusteella. Miten kukaan voisi kunnioittaa ihmistä, jolta itseltään puuttuu peruskunnioitus muita kohtaan? Joka arvostaa muita ihmisiä ainoastaan, jos kokee henkilökohtaisesti hyötyvänsä heistä tavalla tai toisella. Joka kohtelee omasta mielestään itseään alempiarvoisia ihmisiä kuin paskaa - tietenkin vain siihen asti, että haluaa tai tarvitsee heiltä jotain. Tony Sopranokin sanoi: "Those who want respect, give respect". On se fiksu mies.
Ilkeys etenkin nettipalstoilla tuntuu olevan nykyisin normi - ja jopa tavoiteltava asia. Ilkeileviä ihmisiä ihaillaan ja kannustetaan. "Se osaa sanoa niin suoraan". Aikamoista ala-astemeininkiä olla mukana ilkkumassa, kun toista lyödään maahan. "Proud to be a bitch". Miksi ihmeessä? Luulisi, että koulukiusausmentaliteetista oltaisiin päästy jo koulutien päättyessä. Saavatko ihmiset jonkinlaista henkistä tyydytystä siitä, että loukkaavat toista. Pönkitystä omalle heikolle itsetunnolleen? Jonkinlaista kieroutunutta vallantunnetta?
Välillä oikeasti mietityttää, että mitä on tapahtunut normaaleille käyttäytymissäännöille. Kohteliaisuudelle, toisten ihmisten huomioonottamiselle? Pakko myöntää, että en ole täysin syytön tähän aina itsekään. On muutamia ihmisiä, jotka tuovat minussa automaattisesti pahimmat puolet esille. Kuten näppärimmät jo tekstin ensimmäiset kappaleet luettuaan osasivat todeta, nostan itseni helposti tyhminä pitämieni ihmisten yläpuolelle. But I'm working on it.
Taas vaahtoan näköjään lempiaiheestani kunnioituksesta. Näen sen puutteen yhtenä suurimmista ongelmista kaikissa ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa, mukaanlukien parisuhteet. Keskusteluissa puolisoni kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että yksi suhteemme suurimmista vahvuuksista on nimenomaan molemminpuolinen kunnioitus. Emme koskaan nimittelisi tai haukkuisi toista, päin naamaa tai ulkopuolisille, ja otamme toisen aina huomioon päätöksissämme. Emme toki aina ole asioista samaa mieltä, mutta osaamme keskustella ja myös riidellä niin, että arvostelu ei keskity toisen persoonaan vaan niihin asioihin, joista on kulloinkin kyse.
Uskaltaisin väittää, että ilkeily jää aina kaivelemaan vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun asia on anteeksi annettu ja "unohdettu". Tuttavapiirissä olen nähnyt usean parisuhteen kaatuvan niin, että perimmäisenä syynä on selkeästi kunnioituksen puute joko molempien osapuolien taholta tai vain toiselta. Nämä välirikot ovat olleet jopa ulkopuolisen silmin helposti ennustettavissa.
Disclaimer: Tämä ei ole kirjoitettu puhtaasti kenestäkään tietystä ihmisestä, joten turha vetää palkokasveja hengityselimiin. Toisaalta, if the shoe fits... Luulenpa, että meistä jokaikisellä olisi aihetta itsetutkiskeluun.
tiistai 10. elokuuta 2010
Valivali, itkuvinku ja loppuun vähän kivempiakin asioita
Väsyttää. Väsyttää todella paljon. Edellisestä lomasta on jo reippaasti yli vuosi aikaa ja vielä kolme ja puoli viikkoa pitäisi jaksaa. TJ 24. Aivot tuntuvat lyövän tyhjää koko ajan ja kaikki tekeminen kestää ainakin kaksi kertaa normaalia kauemmin. Unohtelen sanoja ja kesken lauseen saattaa ajatus katketa niin pahasti, etten enää muista, mitä olin sanomassa. Toki osasyynä lienee myös tiukka dieetti, jonka vuoksi energia on vähissä. Ja sitten vielä se helle, joka on imenyt minusta kaikki mehut... ja jonka toivon nyt olevan ohi. Olen niin väsynyt, etten jaksa edes meikata tai juurikaan laittaa hiuksiani, minä joka olen meikannut lähes päivittäin jo 20 vuotta! Vaatteistani en jaksa edes puhua, oon ollut duunissa jopa verkkareissa. Ja Crocseissa lähes joka päivä. Ei vaan jaksa kiinnostaa.
Niskakin on taas vaihteeksi superjumissa ja päänsärkyä pukkaa päivittäin viimeistään puolenpäivän aikaan. Jumi on niin paha, että pikkurilli ja nimetön ovat molemmissa käsissä tunnottomat. Mikään venyttely tai vastaava ei auta, kuin vain pieneksi hetkeksi. Mulla on nivelrikko kaularangassa ja mitä hyvänsä teenkään, vetää se niskan, hartiat ja etuolkapäät jumiin. Mulla on jopa kaula jumissa. Ei tähän tunnu edes urheilu auttavan, koska olen niin jäykkä paska, että vedän hartioita korviin koko ajan. Vesijuostessanikin saan koko ajan tolkuttaa itselleni, että "hartiat rennoksi, hartiat rennoksi" ja kun hetken aikaa ajattelen jotain muuta, ovat ne taas korvissa. Auttaiskohan tähän hypnoosi? "Pim, olet rento kuin ylikypsä spagetti."
Viikonloppu meni läskiksi hyvästä yrityksestä huolimatta, joten tämäkin viikko menee ateriankorvikkeilla. Vituttaa tämä itsekurin vähyys ja aionkin rankaista itseäni koko viikon. Tänään on pakko mennä lenkille, vaikka kuinka väsyttäisi. Huomisesta alkaen taas kutsuu uima-allas, joka päivä. Taidan suosia lounasaikoja, koska silloin altaassa ei ole ainakaan ketään muuta. Siellä kun tuntuu pyörivän välillä kaikenmaailman kuviokellujia ja puolisukeltajia, jotka ovat vain tiellä. Jos käyn lounasaikaan pulikoimassa, niin ehdin vielä illalla salille.
Tänään tapahtuu paljon jänniä asioita, vaikkakin lähinnä ajatuksen tasolla. Olemme löytäneet meitä miellyttävän kappelin ja hääpaketin Vegasista. Lähetin sinne wedding plannerille valtavan kysymyspatteriston, johon toivottavasti saan vastauksen pikapuoliin. Mikäli vielä vastauksetkin miellyttävät, niin tehdään varaus. 17.9.2010 aurinko laskee Vegasissa 18:45, joten mietin että jos seremonia alkaisi 18:00, niin sen jälkeen saisi varmaan ihania kuvia auringonlaskussa. Pakettiin kuuluu 45 digikuvaa ja 16 printtiä, joista kaksi ovat vähän isompia. Lisäksi kukkaset, vihkiminen kynttilänvalossa, videokuvaus ja dvd, suora lähetys nettiin, limusiinikuljetus sinne ja takaisin, shampanjat ja vaikka mitä. Ja tietenkin Elvis, joka laulaa meille. Ihanan mautonta, sopii meille!
Toinen mielenkiintoinen asia on jälleen herätetty ajatus väliaikaisesti ulkomaille muuttamisesta. Molemmat ollaan ulkomailla asuttukin, siippa Espanjassa ja minä Englannissa, mutta tästä ollaan puhuttu silleen on/off jo vuosia. Englanti sopisi minulle mainiosti, vaikka onhan se jo nähty. Jollain perverssillä tavalla rakastan sitä maata kaikista miinuspuolistaan huolimatta. Muita varteenotettavia vaihtoehtoja olisivat mielestäni esimerkiksi Saksa, Hollanti ja Tanska. Tämä ei ole tämän vuoden - eikä varmaan ensi vuodenkaan - kysymys, mutta on nyt siirretty virallisesti mietintämyssyyn. Me ei tulla enää nuoremmiksi, vaikka olenkin vahvasti sitä mieltä, että ikä on vain numero. Pitää lähteä ennen kuin juurtuu liian tiukasti paikoilleen ja huomaa, että elämä vilistää ohi ja jää itse kyydistä. Elämän pitää olla seikkailua.
Niskakin on taas vaihteeksi superjumissa ja päänsärkyä pukkaa päivittäin viimeistään puolenpäivän aikaan. Jumi on niin paha, että pikkurilli ja nimetön ovat molemmissa käsissä tunnottomat. Mikään venyttely tai vastaava ei auta, kuin vain pieneksi hetkeksi. Mulla on nivelrikko kaularangassa ja mitä hyvänsä teenkään, vetää se niskan, hartiat ja etuolkapäät jumiin. Mulla on jopa kaula jumissa. Ei tähän tunnu edes urheilu auttavan, koska olen niin jäykkä paska, että vedän hartioita korviin koko ajan. Vesijuostessanikin saan koko ajan tolkuttaa itselleni, että "hartiat rennoksi, hartiat rennoksi" ja kun hetken aikaa ajattelen jotain muuta, ovat ne taas korvissa. Auttaiskohan tähän hypnoosi? "Pim, olet rento kuin ylikypsä spagetti." 
Viikonloppu meni läskiksi hyvästä yrityksestä huolimatta, joten tämäkin viikko menee ateriankorvikkeilla. Vituttaa tämä itsekurin vähyys ja aionkin rankaista itseäni koko viikon. Tänään on pakko mennä lenkille, vaikka kuinka väsyttäisi. Huomisesta alkaen taas kutsuu uima-allas, joka päivä. Taidan suosia lounasaikoja, koska silloin altaassa ei ole ainakaan ketään muuta. Siellä kun tuntuu pyörivän välillä kaikenmaailman kuviokellujia ja puolisukeltajia, jotka ovat vain tiellä. Jos käyn lounasaikaan pulikoimassa, niin ehdin vielä illalla salille. Tänään tapahtuu paljon jänniä asioita, vaikkakin lähinnä ajatuksen tasolla. Olemme löytäneet meitä miellyttävän kappelin ja hääpaketin Vegasista. Lähetin sinne wedding plannerille valtavan kysymyspatteriston, johon toivottavasti saan vastauksen pikapuoliin. Mikäli vielä vastauksetkin miellyttävät, niin tehdään varaus. 17.9.2010 aurinko laskee Vegasissa 18:45, joten mietin että jos seremonia alkaisi 18:00, niin sen jälkeen saisi varmaan ihania kuvia auringonlaskussa. Pakettiin kuuluu 45 digikuvaa ja 16 printtiä, joista kaksi ovat vähän isompia. Lisäksi kukkaset, vihkiminen kynttilänvalossa, videokuvaus ja dvd, suora lähetys nettiin, limusiinikuljetus sinne ja takaisin, shampanjat ja vaikka mitä. Ja tietenkin Elvis, joka laulaa meille. Ihanan mautonta, sopii meille!
Toinen mielenkiintoinen asia on jälleen herätetty ajatus väliaikaisesti ulkomaille muuttamisesta. Molemmat ollaan ulkomailla asuttukin, siippa Espanjassa ja minä Englannissa, mutta tästä ollaan puhuttu silleen on/off jo vuosia. Englanti sopisi minulle mainiosti, vaikka onhan se jo nähty. Jollain perverssillä tavalla rakastan sitä maata kaikista miinuspuolistaan huolimatta. Muita varteenotettavia vaihtoehtoja olisivat mielestäni esimerkiksi Saksa, Hollanti ja Tanska. Tämä ei ole tämän vuoden - eikä varmaan ensi vuodenkaan - kysymys, mutta on nyt siirretty virallisesti mietintämyssyyn. Me ei tulla enää nuoremmiksi, vaikka olenkin vahvasti sitä mieltä, että ikä on vain numero. Pitää lähteä ennen kuin juurtuu liian tiukasti paikoilleen ja huomaa, että elämä vilistää ohi ja jää itse kyydistä. Elämän pitää olla seikkailua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)