Viimeinen työviikko ennen kolmen viikon lomaa on jo lähtenyt käyntiin! Enkä osaa enää juuri muuta ajatellakaan kuin lomaa. Ajatukset eivät tahtoisi millään pysyä työssä, vaan olen jo haaveissani Hollywoodissa. Vaikka matkalaukku onkin Mikon kanssa reissussa taidan alkaa tänään jo miettimään pakkaamista. Ainakin pyykit pitää pestä ja miettiä, että onko mitään, mitä pitää ostaa. Hiukset pitäisi värjätä, torstaina ne onneksi viimein leikataan. Edellisestä kampaamokäynnistä alkaakin olla joku puoli vuotta. Saa nähdä, kuinka paljon saan tehtyä alkamatta panikoimaan, koska vatsassa on jo perhosia vaikka kuinka.
Pitkä lentomatka ei suoraan sanoen houkuttele pätkääkään, mutta ajattelin ostaa jonkun pokkarin matkalukemisiksi. Viime vuonna luin lennolla Boston-Helsinki Mary Roachin Stiff - The Curious Lives of Human Cadavers -kirjan kokonaan. Suosittelen lämpimästi, jos et ole turhan herkkänahkainen. Erittäin mielenkiintoinen kirja. Nyt ostan todennäköisesti Max Brooksin World War Z -kirjan. Siippa tämän jo kirjastosta lainasikin, minä en ehtinyt lukea. Kirjan edeltäjä The Zombie Survival Guide oli aivan mahtava. Sekin lähti viime vuonna mukaan Bostonin lentokentältä.
Ajattelin buukata kaksi kertaa tunnin henkilökohtaisen saliohjauksen itseltään Pauliina Talukselta Los Angelesissa. Ei se mitään halpaa lystiä ole, mutta uskoisin sen olevan sen arvoista. En ole saanut hommaa kasaan sen jälkeen, kun rikoin olkapääni salilla vajaa pari vuotta sitten. Se vaivasi yli vuoden, söin kiloittain vahvoja tulehduskipulääkkeitä, joiden vuoksi olin ihan tööt koko ajan, enkä voinut tehdä oikein mitään. Olkapää kipuili pahasti jopa kävellessä.
Siinä vaiheessa, kun olkapää alkoi osoittaa parantumisen merkkejä olinkin jo työuupumuksen ja masennuksen vuoksi pitkällä sairaslomalla. Väittäisinpä, että tässä on jonkinlainen syy-/seuraussuhde. Viime kesänä onnistuin vielä jotenkin hankkimaan jalkaani erittäin vittumaisen - pardon my French - rasitusvamman, jonka vuoksi liikkuminen oli niin hankalaa puolisen vuotta, että jouduin välillä turvautumaan kainalosauvoihin.
Anyways, luulen että tapaaminen ihanan, positiivisen Pauliinan kanssa voisi olla se potku persuksille, jota olen epätoivoisesti kaivannut. Motivaatiobuusti! Nythän olen onnistunut karistamaan ihan reippaasti kiloja, jotka tuon surkean puolentoista vuoden aikana keräilin, mutta kyllä niitä riittää vielä roimasti pudotettavaksi. Ja lihakset olen varmaan hukannut kokonaan matkan varrella. Kerroin muuten Pauliinalle, että meillä on jääkaapin ovessa hänen kuvansa ja hän oli tosi otettu!
maanantai 30. elokuuta 2010
torstai 26. elokuuta 2010
Viimeinkin oma kamera
Olen kuvannut paljon duunikameralla ja nyt on vähän kaihertanut se, että reissussa pitää kuvata pokkarilla - unohtamatta tietenkään filmijärkkäriä, jonka otan myös mukaan mustavalkokuvia varten, kun on se pimiökurssi tulossa.
Tein nyt sitten aika viimetippaan sellaisen päätöksen, että tilasin Canon EOS 450D 18-55 +75-300 Kitin ja kasan muistikortteja siihen. Nyt ei ole varaa shoppailla reissussa, mutta onneksi valokuvaaminen onkin kivempaa. En malttaisi odottaa, että pääsen kuvaamaan KAIKKEA! Raivolla!
Olen niin innoissani, etten tahdo pysyä housuissani! Toivottavasti kameran saapumisen kanssa ei nyt tule mitään viivytystä, kun eihän tässä ole kuin viikko aikaa!
Tein nyt sitten aika viimetippaan sellaisen päätöksen, että tilasin Canon EOS 450D 18-55 +75-300 Kitin ja kasan muistikortteja siihen. Nyt ei ole varaa shoppailla reissussa, mutta onneksi valokuvaaminen onkin kivempaa. En malttaisi odottaa, että pääsen kuvaamaan KAIKKEA! Raivolla!
Olen niin innoissani, etten tahdo pysyä housuissani! Toivottavasti kameran saapumisen kanssa ei nyt tule mitään viivytystä, kun eihän tässä ole kuin viikko aikaa!
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Ärh
Huntuilusta ei tule tänään mitään... olen tehnyt jo kaksi yritelmää, pistänyt itseäni neulalla toistakymmentä kertaa, hakenut mittanauhan kissalta pari kertaa ja mallaillut noita tekeleitä päähän useampaan otteeseen. Joko ne ovat väärän muotoisia tai sitten mulla on yksinkertaisesti vääränmallinen pää!
Taitaa olla niin, että pillit pussiin tältä illalta ja alan vaikka laittamaan ruokaa. Sen ainakin osaan erinomaisesti. Tosin materiaalit on vähän sitä, mitä kaappien ja pakastimen peränurkista löytyy, kun kaupassakäynti ei ole taas innostanut hetkeen.
Taitaa olla niin, että pillit pussiin tältä illalta ja alan vaikka laittamaan ruokaa. Sen ainakin osaan erinomaisesti. Tosin materiaalit on vähän sitä, mitä kaappien ja pakastimen peränurkista löytyy, kun kaupassakäynti ei ole taas innostanut hetkeen.
Suvaitsemattomuutta ja itsetutkiskelua
Tämän postauksen palaset ja luonnokset ovat olleet olemassa jo pitkään, nyt viimein sain puettua ajatukseni kunnolla sanoiksi. Voisin kirjoittaa näistä asioista vaikka romaanin, mutta yritän saada tiivistettyä ne sellaiseen muotoon, että joku jaksaisi vaikka ne lukeakin.
Minäkin, joka liputan jatkuvasti suvaitsevaisuuden puolesta, olen suvaitsematon. Jopa erittäin suvaitsematon. Minun on vaikea suvaita esimerkiksi rasismia, homofobiaa, sovinismia, narsismia, besserwisserismiä, itsekeskeisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, uskonnollista (tai oikeastaan minkään muunkaanlaista) kiihkoilua, jatkuvaa pätemistä ja ilkeyttä. Tyhmyys - vaikka se ei olekaan piirre, johon ihminen voi itse vaikuttaa - saa näkemään punaista. Etenkin silloin, kun se yhdistyy yhteen tai useampaan edellisistä piirteistä, kuten lähes poikkeuksetta käy.
Myös alituinen huomionhakuisuus, "look at me, I'm an attention whore", nostaa karvat pystyyn. Voisi tietenkin ajatella, että tämä on omaa pienuuttani, että toisten saama huomio on jotenkin minulta itseltäni pois... en kuitenkaan näe asiaa näin. Tunnen jonkinlaista huvituksen sekaista sääliä huomiohuoria kohtaan.
Itsensä nostaminen jalustalle on mielestäni ehdottomasti yksi vastenmielisimmistä piirteistä ihmisessä. Ikävä kyllä tuttavapiiriin kuuluu henkilöitä, jotka vaativat kovaäänisesti kunnioitusta ja kumartelua itselleen, unohtaen että kunnioitus on ansaittava. Eikä siihen ole kukaan oikeutettu henkilökohtaisten saavutusten tai iän perusteella. Miten kukaan voisi kunnioittaa ihmistä, jolta itseltään puuttuu peruskunnioitus muita kohtaan? Joka arvostaa muita ihmisiä ainoastaan, jos kokee henkilökohtaisesti hyötyvänsä heistä tavalla tai toisella. Joka kohtelee omasta mielestään itseään alempiarvoisia ihmisiä kuin paskaa - tietenkin vain siihen asti, että haluaa tai tarvitsee heiltä jotain. Tony Sopranokin sanoi: "Those who want respect, give respect". On se fiksu mies.
Ilkeys etenkin nettipalstoilla tuntuu olevan nykyisin normi - ja jopa tavoiteltava asia. Ilkeileviä ihmisiä ihaillaan ja kannustetaan. "Se osaa sanoa niin suoraan". Aikamoista ala-astemeininkiä olla mukana ilkkumassa, kun toista lyödään maahan. "Proud to be a bitch". Miksi ihmeessä? Luulisi, että koulukiusausmentaliteetista oltaisiin päästy jo koulutien päättyessä. Saavatko ihmiset jonkinlaista henkistä tyydytystä siitä, että loukkaavat toista. Pönkitystä omalle heikolle itsetunnolleen? Jonkinlaista kieroutunutta vallantunnetta?
Välillä oikeasti mietityttää, että mitä on tapahtunut normaaleille käyttäytymissäännöille. Kohteliaisuudelle, toisten ihmisten huomioonottamiselle? Pakko myöntää, että en ole täysin syytön tähän aina itsekään. On muutamia ihmisiä, jotka tuovat minussa automaattisesti pahimmat puolet esille. Kuten näppärimmät jo tekstin ensimmäiset kappaleet luettuaan osasivat todeta, nostan itseni helposti tyhminä pitämieni ihmisten yläpuolelle. But I'm working on it.
Taas vaahtoan näköjään lempiaiheestani kunnioituksesta. Näen sen puutteen yhtenä suurimmista ongelmista kaikissa ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa, mukaanlukien parisuhteet. Keskusteluissa puolisoni kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että yksi suhteemme suurimmista vahvuuksista on nimenomaan molemminpuolinen kunnioitus. Emme koskaan nimittelisi tai haukkuisi toista, päin naamaa tai ulkopuolisille, ja otamme toisen aina huomioon päätöksissämme. Emme toki aina ole asioista samaa mieltä, mutta osaamme keskustella ja myös riidellä niin, että arvostelu ei keskity toisen persoonaan vaan niihin asioihin, joista on kulloinkin kyse.
Uskaltaisin väittää, että ilkeily jää aina kaivelemaan vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun asia on anteeksi annettu ja "unohdettu". Tuttavapiirissä olen nähnyt usean parisuhteen kaatuvan niin, että perimmäisenä syynä on selkeästi kunnioituksen puute joko molempien osapuolien taholta tai vain toiselta. Nämä välirikot ovat olleet jopa ulkopuolisen silmin helposti ennustettavissa.
Disclaimer: Tämä ei ole kirjoitettu puhtaasti kenestäkään tietystä ihmisestä, joten turha vetää palkokasveja hengityselimiin. Toisaalta, if the shoe fits... Luulenpa, että meistä jokaikisellä olisi aihetta itsetutkiskeluun.
Minäkin, joka liputan jatkuvasti suvaitsevaisuuden puolesta, olen suvaitsematon. Jopa erittäin suvaitsematon. Minun on vaikea suvaita esimerkiksi rasismia, homofobiaa, sovinismia, narsismia, besserwisserismiä, itsekeskeisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, uskonnollista (tai oikeastaan minkään muunkaanlaista) kiihkoilua, jatkuvaa pätemistä ja ilkeyttä. Tyhmyys - vaikka se ei olekaan piirre, johon ihminen voi itse vaikuttaa - saa näkemään punaista. Etenkin silloin, kun se yhdistyy yhteen tai useampaan edellisistä piirteistä, kuten lähes poikkeuksetta käy.
Myös alituinen huomionhakuisuus, "look at me, I'm an attention whore", nostaa karvat pystyyn. Voisi tietenkin ajatella, että tämä on omaa pienuuttani, että toisten saama huomio on jotenkin minulta itseltäni pois... en kuitenkaan näe asiaa näin. Tunnen jonkinlaista huvituksen sekaista sääliä huomiohuoria kohtaan.
Itsensä nostaminen jalustalle on mielestäni ehdottomasti yksi vastenmielisimmistä piirteistä ihmisessä. Ikävä kyllä tuttavapiiriin kuuluu henkilöitä, jotka vaativat kovaäänisesti kunnioitusta ja kumartelua itselleen, unohtaen että kunnioitus on ansaittava. Eikä siihen ole kukaan oikeutettu henkilökohtaisten saavutusten tai iän perusteella. Miten kukaan voisi kunnioittaa ihmistä, jolta itseltään puuttuu peruskunnioitus muita kohtaan? Joka arvostaa muita ihmisiä ainoastaan, jos kokee henkilökohtaisesti hyötyvänsä heistä tavalla tai toisella. Joka kohtelee omasta mielestään itseään alempiarvoisia ihmisiä kuin paskaa - tietenkin vain siihen asti, että haluaa tai tarvitsee heiltä jotain. Tony Sopranokin sanoi: "Those who want respect, give respect". On se fiksu mies.
Ilkeys etenkin nettipalstoilla tuntuu olevan nykyisin normi - ja jopa tavoiteltava asia. Ilkeileviä ihmisiä ihaillaan ja kannustetaan. "Se osaa sanoa niin suoraan". Aikamoista ala-astemeininkiä olla mukana ilkkumassa, kun toista lyödään maahan. "Proud to be a bitch". Miksi ihmeessä? Luulisi, että koulukiusausmentaliteetista oltaisiin päästy jo koulutien päättyessä. Saavatko ihmiset jonkinlaista henkistä tyydytystä siitä, että loukkaavat toista. Pönkitystä omalle heikolle itsetunnolleen? Jonkinlaista kieroutunutta vallantunnetta?
Välillä oikeasti mietityttää, että mitä on tapahtunut normaaleille käyttäytymissäännöille. Kohteliaisuudelle, toisten ihmisten huomioonottamiselle? Pakko myöntää, että en ole täysin syytön tähän aina itsekään. On muutamia ihmisiä, jotka tuovat minussa automaattisesti pahimmat puolet esille. Kuten näppärimmät jo tekstin ensimmäiset kappaleet luettuaan osasivat todeta, nostan itseni helposti tyhminä pitämieni ihmisten yläpuolelle. But I'm working on it.
Taas vaahtoan näköjään lempiaiheestani kunnioituksesta. Näen sen puutteen yhtenä suurimmista ongelmista kaikissa ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa, mukaanlukien parisuhteet. Keskusteluissa puolisoni kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että yksi suhteemme suurimmista vahvuuksista on nimenomaan molemminpuolinen kunnioitus. Emme koskaan nimittelisi tai haukkuisi toista, päin naamaa tai ulkopuolisille, ja otamme toisen aina huomioon päätöksissämme. Emme toki aina ole asioista samaa mieltä, mutta osaamme keskustella ja myös riidellä niin, että arvostelu ei keskity toisen persoonaan vaan niihin asioihin, joista on kulloinkin kyse.
Uskaltaisin väittää, että ilkeily jää aina kaivelemaan vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun asia on anteeksi annettu ja "unohdettu". Tuttavapiirissä olen nähnyt usean parisuhteen kaatuvan niin, että perimmäisenä syynä on selkeästi kunnioituksen puute joko molempien osapuolien taholta tai vain toiselta. Nämä välirikot ovat olleet jopa ulkopuolisen silmin helposti ennustettavissa.
Disclaimer: Tämä ei ole kirjoitettu puhtaasti kenestäkään tietystä ihmisestä, joten turha vetää palkokasveja hengityselimiin. Toisaalta, if the shoe fits... Luulenpa, että meistä jokaikisellä olisi aihetta itsetutkiskeluun.
tiistai 24. elokuuta 2010
Pimiökurssille
Sain ilmoittauduttua työväenopiston mustavalkopimiökurssille! Aivan mahtavaa. Kurssi alkaa melkein heti meidän jenkkireissun jälkeen yhdellä viikonlopulla, jonka jälkeen on pari kuukautta itsenäistä työstkentelyä ja sitten yksi päivä vielä. Ja pimiötä saa käyttää ensi vuoden huhtikuulle saakka! Sisko lupasi lainata filmijärkkäriä, vaikka niitä kyllä saisi huuto.netistä puoli-ilmaiseksi. Ehkei kuitenkaan tässä vaiheessa ennen reissua. Taidan jo tänään käydä hakemassa muutaman mustavalkofilmin.
Pimiötyöskentely oli ihan parasta koulussa. Opiskelin siis mediantuotantoa (HND Media Production) Grimsby Collegessa, joka ainakin silloin oli osa University of Lincolnshire and Humbersidea. Pääaineeni oli luova kirjoittaminen. Etenkin ensimmäisenä vuonna tuli valokuvailtua paljonkin ja vietettyä paljon aikaa pimiössä. Mustavalkokuvat ovat niin kauniita ja nyt digikuvauksen vallattua maailman tuo unohdettu taiteenlaji on erityisen viehättävä.
Olen niin innoissani huntuvirityksistäni, että olisi jo kiire kotiin! Liukuva työaikani onneksi mahdollistaa sen, että voin lähteä jo kolmelta projektini pariin. Tiimarin kautta - pitää tsekata, jos sieltä löytyisi halvalla silkkikukkasia huntua varten, kun nuo ihanat höyhenkukkaset osoittautuivat vähän liian pieniksi. Lisäksi olisin kovasti innostunut värkkäämään korvakoruja, vaikka itselläni on korvissa 8mm:n venytykset, joten en voi tavallisia korvakoruja edes käyttää. Mutta enköhän löydä jostain sopivan uhrin käyttämään räpellyksiäni.
Alla flunssan raatelema naamatauluni, juurikasvuni ja nyppimättömät kulmakarvani. Onneksi ensi viikolla pääsen luottokampaajani hoiviin ja saan samalla myös uudet kulmakarvat.
Pimiötyöskentely oli ihan parasta koulussa. Opiskelin siis mediantuotantoa (HND Media Production) Grimsby Collegessa, joka ainakin silloin oli osa University of Lincolnshire and Humbersidea. Pääaineeni oli luova kirjoittaminen. Etenkin ensimmäisenä vuonna tuli valokuvailtua paljonkin ja vietettyä paljon aikaa pimiössä. Mustavalkokuvat ovat niin kauniita ja nyt digikuvauksen vallattua maailman tuo unohdettu taiteenlaji on erityisen viehättävä.
Olen niin innoissani huntuvirityksistäni, että olisi jo kiire kotiin! Liukuva työaikani onneksi mahdollistaa sen, että voin lähteä jo kolmelta projektini pariin. Tiimarin kautta - pitää tsekata, jos sieltä löytyisi halvalla silkkikukkasia huntua varten, kun nuo ihanat höyhenkukkaset osoittautuivat vähän liian pieniksi. Lisäksi olisin kovasti innostunut värkkäämään korvakoruja, vaikka itselläni on korvissa 8mm:n venytykset, joten en voi tavallisia korvakoruja edes käyttää. Mutta enköhän löydä jostain sopivan uhrin käyttämään räpellyksiäni.
Alla flunssan raatelema naamatauluni, juurikasvuni ja nyppimättömät kulmakarvani. Onneksi ensi viikolla pääsen luottokampaajani hoiviin ja saan samalla myös uudet kulmakarvat.
maanantai 23. elokuuta 2010
Hunnun prototyyppi
Olipas urakka. Onneksi ostin varmaan yhteensä kymmenen metriä verkkoa - viisi mustaa ja viisi valkoista. Ensimmäinen yritelmä oli liian pieni, seuraavan jouduin purkamaan ja vähän leikkelemään ja kasaamaan uudestaan. Ensimmäisestä koekappaleesta opin heti, että langalla ei tee mitään, jos tahtoo, että huntu kestää käytössä. Onneksi olin ostanut varalta siimaa.
Siimalla ompelin myös tuon kiinnitysklipsin paikoilleen ja kukan laitoin kuumaliimalla. Kukka on kyllä aivan liian pieni, pitää jostain käydä ostamassa isompia.
Olen kyllä varsin tyytyväinen tulokseen. En tehnyt tätä varsinaisesti suoraan minkään ohjeen mukaan vaan sovelsin vähän, kun huntu tuntui pönköttävän pöhkön näköisesti. Huomenna taidan yrittää valkoisella verkolla. Whiii!
Siimalla ompelin myös tuon kiinnitysklipsin paikoilleen ja kukan laitoin kuumaliimalla. Kukka on kyllä aivan liian pieni, pitää jostain käydä ostamassa isompia.
Olen kyllä varsin tyytyväinen tulokseen. En tehnyt tätä varsinaisesti suoraan minkään ohjeen mukaan vaan sovelsin vähän, kun huntu tuntui pönköttävän pöhkön näköisesti. Huomenna taidan yrittää valkoisella verkolla. Whiii!
Flunssaa ja hääpainajaisia
Viime viikko oli paskuudessaan ihan omaa luokkaansa. Alkuviikko meni epämääräisen flunssanpoikasen kourissa ja torstaina se sitten iski päälle kaikella voimalla. Niin kovalla voimalla, että ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jättää U2:n konsertti väliin. Ei olisi juuri enempää voinut vituttaa.
Viime viikon saldo: enemmän karkkia, kuin koko vuonna aiemmin. Jäätelöä, torstaina jopa aamupalaksi, kun kurkku oli niin kipeä. Yhdeksän jatkoa True Bloodin kolmatta tuotantokautta. On muuten paljon parempi kuin kakkoskausi. Iso kasa huonoja elokuvia. Lauantaina kävimme Kinopalatsissa katsomassa The Expendablesin, joka oli erinomainen äksönpläjäys. Leffan jälkeen eksyimme viereiseen pubiin, jossa oli liian halpaa viiniä, jota tulikin sitten litkittyä useampi karahvillinen. Onneksi en saa krapulaa punaviinistä.
Sunnuntaina siskoni tuli käymään ja suureksi ilokseni ilmoitti lähtevänsä mukaan Vegasiin! Varasimme lennot ja hotellihuoneen heti. Aivan mahtavaa, olen niin onnellinen! Varasin saman tien hänellekin meikin ja kampauksen, onneksi onnistui samasta paikasta kuin omani.
Nyt ne hääpainajaiset ovat alkaneet. Viime yönäkin limusiinimme olikin romu avojeeppi, jota ajoi laiton meksikolainen siirtolainen, joka eksyi matkalla sun muuta mukavaa. Mielenkiinnolla odotan millaisiksi nämä unet muodostuvat, kun mennään lähemmäs suurta päivää.
Viime viikon saldo: enemmän karkkia, kuin koko vuonna aiemmin. Jäätelöä, torstaina jopa aamupalaksi, kun kurkku oli niin kipeä. Yhdeksän jatkoa True Bloodin kolmatta tuotantokautta. On muuten paljon parempi kuin kakkoskausi. Iso kasa huonoja elokuvia. Lauantaina kävimme Kinopalatsissa katsomassa The Expendablesin, joka oli erinomainen äksönpläjäys. Leffan jälkeen eksyimme viereiseen pubiin, jossa oli liian halpaa viiniä, jota tulikin sitten litkittyä useampi karahvillinen. Onneksi en saa krapulaa punaviinistä.
Sunnuntaina siskoni tuli käymään ja suureksi ilokseni ilmoitti lähtevänsä mukaan Vegasiin! Varasimme lennot ja hotellihuoneen heti. Aivan mahtavaa, olen niin onnellinen! Varasin saman tien hänellekin meikin ja kampauksen, onneksi onnistui samasta paikasta kuin omani.
Nyt ne hääpainajaiset ovat alkaneet. Viime yönäkin limusiinimme olikin romu avojeeppi, jota ajoi laiton meksikolainen siirtolainen, joka eksyi matkalla sun muuta mukavaa. Mielenkiinnolla odotan millaisiksi nämä unet muodostuvat, kun mennään lähemmäs suurta päivää.
maanantai 16. elokuuta 2010
No rest for the wicked
Mennyt viikonloppu oli varsin rankka siinä mielessä, että levätä ei ehditty lainkaan. Perjantaina pääsimme kotiin vasta myöhään illalla, lauantaina piti olla menossa jo aamupäivällä ja päivä hieman venähti ja eilen viihdytimme japanilaisia vieraita. Tukahduttava kuumuus toi oman lisänsä uupumukseen.
Lauantain show ei sujunut täysin odotusten mukaisesti siinä mielessä, että Ankkarock, Flow, Helsinki City Maraton - jonka reitti kulki juuri Telakkakatua pitkin sulkien sen liikenteeltä - ja tukahduttava kuumuus verottivat yleisön määrää rankalla kädellä. Muuten show meni suunnitelmien mukaisesti eikä kukaan loukkaantunut kovin pahasti. Myös kehäkuuluttaja oli erinomainen! Kaikkein parasta oli se, että kehäkuuluttajalla oli yllään sama korsetti kuin toukokuun show'ssa ja siinä missä se oli toukokuussa selästä kymmenen senttiä auki, oli se nyt tiukimmilleen kiristettynä vähän liian iso. Show'n jälkeen veimme johtoryhmän kesken japanilaiset vieraat Manalaan syömään poronkäristystä.
Sunnuntaina suuntasimme vieraiden kanssa Nuuksioon myrskyvaroituksia uhmaten. Koko päivänä ei satanut tippaakaan vettä, vaikka sää oli todella tukala ja kostea. Onnistuin polttamaan jopa naamani, vaikka metsän siimeksessä taivallettiinkin. Kiersimme neljän kilometrin pituisen Haukankierroksen, joka tuossa kuumuudessa riitti oikein mainiosti. Haukankierros on muutenkin lempireittini korkeuserojen vuoksi. Näköalat ovat mahtavia ja loputtomat ala- ja ylämäet takaavat sen, että hiki nousee pintaan. Kierroksen jälkeen nautimme kunnon picnic-lounaan grillipaikalla. Taisi ottaa reissu japanilaistenkin voimille, kun nukahtivat molemmat ruuan jälkeen kalliolle. Oli aivan mahtavaa päästä taas Nuuksioon: tuli sellainen fiilis, että sinne pitää mennä heti uudestaan. Mikään ei ole tylsempää kuin lenkkeily tasaisessa maastossa, mutta metsäreippailu on vähintäänkin yhtä hyvää aerobista liikuntaa.
Liikunnasta puheenollen, tänään tulee voimaan Fressin syksyn jumppa-aikataulut! Ja vesijumpat alkavat taas. Olen aivan innoissani. Huomenna lounastunnilla vesijumppaan!
Syksy lähestyy, sen haistoi jo ilmassa aamulla. Sääret paljaana oli jopa hieman kylmää! Kyllä minä kesästäkin tykkään, etenkin silloin kun on kuuma, mutta ei liian kuuma, mutta syksy on kulta-aikaani. Silloin olen skarpeimmillani ja onnellisimmillani, rakastan kirpeitä syyspäiviä, kun aurinko paistaa, mutta saa jo pukeutua villapaitaan. Ja iltojen pimetessä voi jo kaivaa kynttilät esiin. Siinä vaiheessa, kun syksy alkaa jo taipua talven suuntaan, ollaan jo menty lempivuodenaikani ohi.
Häihin yksi kuukausi ja yksi päivä.
Lauantain show ei sujunut täysin odotusten mukaisesti siinä mielessä, että Ankkarock, Flow, Helsinki City Maraton - jonka reitti kulki juuri Telakkakatua pitkin sulkien sen liikenteeltä - ja tukahduttava kuumuus verottivat yleisön määrää rankalla kädellä. Muuten show meni suunnitelmien mukaisesti eikä kukaan loukkaantunut kovin pahasti. Myös kehäkuuluttaja oli erinomainen! Kaikkein parasta oli se, että kehäkuuluttajalla oli yllään sama korsetti kuin toukokuun show'ssa ja siinä missä se oli toukokuussa selästä kymmenen senttiä auki, oli se nyt tiukimmilleen kiristettynä vähän liian iso. Show'n jälkeen veimme johtoryhmän kesken japanilaiset vieraat Manalaan syömään poronkäristystä.
Sunnuntaina suuntasimme vieraiden kanssa Nuuksioon myrskyvaroituksia uhmaten. Koko päivänä ei satanut tippaakaan vettä, vaikka sää oli todella tukala ja kostea. Onnistuin polttamaan jopa naamani, vaikka metsän siimeksessä taivallettiinkin. Kiersimme neljän kilometrin pituisen Haukankierroksen, joka tuossa kuumuudessa riitti oikein mainiosti. Haukankierros on muutenkin lempireittini korkeuserojen vuoksi. Näköalat ovat mahtavia ja loputtomat ala- ja ylämäet takaavat sen, että hiki nousee pintaan. Kierroksen jälkeen nautimme kunnon picnic-lounaan grillipaikalla. Taisi ottaa reissu japanilaistenkin voimille, kun nukahtivat molemmat ruuan jälkeen kalliolle. Oli aivan mahtavaa päästä taas Nuuksioon: tuli sellainen fiilis, että sinne pitää mennä heti uudestaan. Mikään ei ole tylsempää kuin lenkkeily tasaisessa maastossa, mutta metsäreippailu on vähintäänkin yhtä hyvää aerobista liikuntaa.
Liikunnasta puheenollen, tänään tulee voimaan Fressin syksyn jumppa-aikataulut! Ja vesijumpat alkavat taas. Olen aivan innoissani. Huomenna lounastunnilla vesijumppaan!
Syksy lähestyy, sen haistoi jo ilmassa aamulla. Sääret paljaana oli jopa hieman kylmää! Kyllä minä kesästäkin tykkään, etenkin silloin kun on kuuma, mutta ei liian kuuma, mutta syksy on kulta-aikaani. Silloin olen skarpeimmillani ja onnellisimmillani, rakastan kirpeitä syyspäiviä, kun aurinko paistaa, mutta saa jo pukeutua villapaitaan. Ja iltojen pimetessä voi jo kaivaa kynttilät esiin. Siinä vaiheessa, kun syksy alkaa jo taipua talven suuntaan, ollaan jo menty lempivuodenaikani ohi.
Häihin yksi kuukausi ja yksi päivä.
perjantai 13. elokuuta 2010
Perjantai 13. päivä
Viimeinkin perjantai! On tätä odotettukin. Ja enää kolme viikkoa kesälomaan, aikahan kuluu kuin siivillä. Ja tasan kuukauden päästä saavumme Vegasiin. Hääkuume senkun nousee, eikä sitä ainakaan laskenut se, että mun taivaallisen ihana sormukseni saapui tällä viikolla. Hääkampauksen ja meikin varasin nyt sitten muualta - tulee nelisenkymppiä halvemmaksi kuin hääpaikan tarjoama käsittely, vaikka tässäkin tapauksessa stylisti tulee meidän hotelliin. Ja taitaa pin up -tyylin! Meikki on airbrush -meikki eli tehdään kynäruiskulla. Kestää ilmeisesti paljon paremmin autiomaan kuuman ja kuivan ilman. Väittävät, että kestää jopa 24 tuntia. Lisäksi laitetaan tekoripset. Eilen aloin selailemaan myös Vegasin ravintoloita, jotta saadaan varmasti pöytä vihkimisen jälkeen juuri sieltä mistä halutaan. On vaan hieman paljon vaihtoehtoja!
Perjantai 13. päivän kunniaksi teen pyhiinvaellukseen entiseen kotikaupunkiini, jota välttelen kuin ruttoa. Onneksi myös kaikki lähisukulaiset ovat karistaneet sen paskakaupungin tomut jaloistaan, joten siellä ei ole pakko käydä. Viha on ehkä hieman turhan vahva ilmaisu, mutta voi sanoa, että ainakin inhoan sitä paikkaa syvästi. Muutettiin sinne, kun olin ekalla luokalla ja vuosi lukion jälkeen lähdin. Kolme ja puoli vuotta myöhemmin palasin hetkeksi, ennen kuin sain työn ja asunnon hankittua Helsingistä. Nyt koen Helsingin täysin kotipaikakseni, eikä mulla ole mitään tunnesiteitä entiseen kotikaupunkiini. Kaikki ystävätkin ovat ovat muuttaneet pois, eikä mulla ole siellä ketään. Mikä on siis hiton hyvä asia. Tänään mennään hakemaan sieltä autoa, jonka saamme Olbifrusin Johannekselta lainaan huomista show'ta varten.
Nyt tunnen taas vaihteeksi oloni melko rauhaisaksi huomisen show'n suhteen. Sellainen olo, että mikään ei voi mennä pieleen ja katsojia tulee valtavasti ja kaikki vaan menee ihan loistavasti! Aikamoista vuoristorataa taas nämä fiilikset. Iltaan mennessä olen varmaan taas täysi stressikimppu. Japanilaiset vieraat saatiin onneksi majoitettua muualle, joten ei tarvitse stressata heidän kestitsemisestä ja viihdyttämisestä. Ja mikä parasta, ei tarvinnut siivota!
Meidän rauhallinen talo on historiaa. Seinänaapuriin on ilmeisesti syntynyt vauva. Koliikki taitaa vaivata pikkuista, kun se huutaa. Ja huutaa ja huutaa ja huutaa. Nonstoppina 24/7 ja ihan järjettömän kovaäänisesti. Ja se on juuri se ääni maailmassa, jota siedän kaikkein huonoiten. Mieluummin asuisin vaikka räjäytystyömaan naapurissa. Olin eilen vaarassa menettää elämänhaluni, mutta onnistuin palauttamaan sen parilla suurella lasillisella valkoviiniä ja U2:lla. Ehkä pitäisi alkaa harkitsemaan jotain äänieristystäkin.
Eilen kävin Sellossa etsimässä olkaimettomia rintaliivejä. Kaikki tuntuivat jotenkin huonoilta ja epävakailta ja yllättäen löysin Lindexiltä tukevat ja mukavat. Saa sitten nähdä kuinka kauan ne kestävät. Anyways, ei ollut tarkoitus puhua siitä mitä ostin, vaan siitä, että olin taas raivon ja pakokauhun vallassa vietettyäni vaivaisen tunnin ostoskeskuksessa. Vihaan shoppailua ja hoidan kaikki mahdolliset ostokset netin kautta. Ruokaostoksetkin tekisi mieli hoitaa netin kautta. Niin säästyisi myös heräteostoksilta - joita ruokakaupassa teen lähinnä juustohyllyllä. Shoppailu voisi olla ihan ookoo, jos ei olisi muita ihmisiä. Hitaasti käveleviä, valtavilla laukuillaan töniviä, tien tukokseksi jääviä, rullaportaat tukkivia, kovaäänisiä, pahalle haisevia ynnä muita ihmisiä. Ja kirkuvia kakaroita. Kesähessumyyjiä, jotka eivät osaa käyttää kassaa. Toivottavasti rikastun nopeasti ja voin lakata shoppaamasta rahvaan joukossa. Hah.
Kylläpäs kiihkoilen taas asioista. Ehkä se tästä helpottaa, kun kello tulee kolme ja työviikko on ohi. Ensi yöksi laitan kyllä tulpat korviin ja herään aikaisintaan kymmeneltä. TGIF.
Perjantai 13. päivän kunniaksi teen pyhiinvaellukseen entiseen kotikaupunkiini, jota välttelen kuin ruttoa. Onneksi myös kaikki lähisukulaiset ovat karistaneet sen paskakaupungin tomut jaloistaan, joten siellä ei ole pakko käydä. Viha on ehkä hieman turhan vahva ilmaisu, mutta voi sanoa, että ainakin inhoan sitä paikkaa syvästi. Muutettiin sinne, kun olin ekalla luokalla ja vuosi lukion jälkeen lähdin. Kolme ja puoli vuotta myöhemmin palasin hetkeksi, ennen kuin sain työn ja asunnon hankittua Helsingistä. Nyt koen Helsingin täysin kotipaikakseni, eikä mulla ole mitään tunnesiteitä entiseen kotikaupunkiini. Kaikki ystävätkin ovat ovat muuttaneet pois, eikä mulla ole siellä ketään. Mikä on siis hiton hyvä asia. Tänään mennään hakemaan sieltä autoa, jonka saamme Olbifrusin Johannekselta lainaan huomista show'ta varten.
Nyt tunnen taas vaihteeksi oloni melko rauhaisaksi huomisen show'n suhteen. Sellainen olo, että mikään ei voi mennä pieleen ja katsojia tulee valtavasti ja kaikki vaan menee ihan loistavasti! Aikamoista vuoristorataa taas nämä fiilikset. Iltaan mennessä olen varmaan taas täysi stressikimppu. Japanilaiset vieraat saatiin onneksi majoitettua muualle, joten ei tarvitse stressata heidän kestitsemisestä ja viihdyttämisestä. Ja mikä parasta, ei tarvinnut siivota!
Meidän rauhallinen talo on historiaa. Seinänaapuriin on ilmeisesti syntynyt vauva. Koliikki taitaa vaivata pikkuista, kun se huutaa. Ja huutaa ja huutaa ja huutaa. Nonstoppina 24/7 ja ihan järjettömän kovaäänisesti. Ja se on juuri se ääni maailmassa, jota siedän kaikkein huonoiten. Mieluummin asuisin vaikka räjäytystyömaan naapurissa. Olin eilen vaarassa menettää elämänhaluni, mutta onnistuin palauttamaan sen parilla suurella lasillisella valkoviiniä ja U2:lla. Ehkä pitäisi alkaa harkitsemaan jotain äänieristystäkin.
Eilen kävin Sellossa etsimässä olkaimettomia rintaliivejä. Kaikki tuntuivat jotenkin huonoilta ja epävakailta ja yllättäen löysin Lindexiltä tukevat ja mukavat. Saa sitten nähdä kuinka kauan ne kestävät. Anyways, ei ollut tarkoitus puhua siitä mitä ostin, vaan siitä, että olin taas raivon ja pakokauhun vallassa vietettyäni vaivaisen tunnin ostoskeskuksessa. Vihaan shoppailua ja hoidan kaikki mahdolliset ostokset netin kautta. Ruokaostoksetkin tekisi mieli hoitaa netin kautta. Niin säästyisi myös heräteostoksilta - joita ruokakaupassa teen lähinnä juustohyllyllä. Shoppailu voisi olla ihan ookoo, jos ei olisi muita ihmisiä. Hitaasti käveleviä, valtavilla laukuillaan töniviä, tien tukokseksi jääviä, rullaportaat tukkivia, kovaäänisiä, pahalle haisevia ynnä muita ihmisiä. Ja kirkuvia kakaroita. Kesähessumyyjiä, jotka eivät osaa käyttää kassaa. Toivottavasti rikastun nopeasti ja voin lakata shoppaamasta rahvaan joukossa. Hah.
Kylläpäs kiihkoilen taas asioista. Ehkä se tästä helpottaa, kun kello tulee kolme ja työviikko on ohi. Ensi yöksi laitan kyllä tulpat korviin ja herään aikaisintaan kymmeneltä. TGIF.
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Etsy-löytöjä #1: laukkuja
Selailin taas vaihteeksi Etsyä ja tein aivan mielettömiä laukkulöytöjä. Miksi ihmiset ostavat tylsiä liukuhihnatavaroita, kun ihania uniikkeja käsitöitäkin on saatavilla? Itse aion erota siitä porukasta välittömästi!
Keltainen ei varsinaisesti ole mun värini, mutta tämä laukku on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan ihana! Tahtoo!
Yellow Leather Pocket Messenger Bag
Ainakin viisitoista vuotta kestäneen mustan kauteni jälkeen olen aivan innoissani kaikesta värikkäästä. Tämä laukku näyttäisi mahtavalta kaikkien mustien vaatteideni kanssa. Hih.
Handmade Black Leather Appliqued Bucket Bag with Rainbow Feathers
Saman käsityöläisen tuotoksia tämäkin - ihan mielettömän mahtava väri!
Handmade Large Bouquet Clutch in rich red with shoulder strap
Tämä taas ei ole todellakaan tyyliäni, mutta siinä on sitä jotain. Ripaus luksusta, blingblingiä ja glamouria. Todellakin käyttäisin!
Serenity---Toranj Couture - Luxury evening bag
Yksinkertainen ja söpö!
Lovely clutch with flower of your chosen colour
Todella hauska idea! Vyölaukku, jossa on tyyliä ja kekseliäisyyttä!
Kinies Ruffled Waist Purse in RED
Olen taas kovasti ihastunut vihreään väriin ja kaikki vihreät asiat kiinnittävät huomioni. Vihreä oli lempivärini joskus aikoina ennen kuin vaivuin ikuiseen teinigoottiuteeni.
Emerald Green Leather Frilly Bag
Zombie-invaasion vastaiselle taistelulle elämänsä omistaneena henkilönä en voinut olla huomaamatta tätä. Voisi kelvata myös siipalle!
no zombies allowed (grey) MESSENGER / LAPTOP BAG
Nämä kaikki lompakot on tehty jeesusteipistä! Älytön idea! Ovat kuitenkin niin hauskoja, että voisin jopa kuvitella sellaista käyttäväni, oli sitten kuinka hillbillymäistä hyvänsä.
Ninja Duct Tape Wallet
Unicorn Magic Duct Tape Wallet
Lucha Libre Duct Tape Wallet
Keltainen ei varsinaisesti ole mun värini, mutta tämä laukku on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan ihana! Tahtoo!
Yellow Leather Pocket Messenger Bag
Ainakin viisitoista vuotta kestäneen mustan kauteni jälkeen olen aivan innoissani kaikesta värikkäästä. Tämä laukku näyttäisi mahtavalta kaikkien mustien vaatteideni kanssa. Hih.
Handmade Black Leather Appliqued Bucket Bag with Rainbow Feathers
Saman käsityöläisen tuotoksia tämäkin - ihan mielettömän mahtava väri!
Handmade Large Bouquet Clutch in rich red with shoulder strap
Tämä taas ei ole todellakaan tyyliäni, mutta siinä on sitä jotain. Ripaus luksusta, blingblingiä ja glamouria. Todellakin käyttäisin!
Serenity---Toranj Couture - Luxury evening bag
Yksinkertainen ja söpö!
Lovely clutch with flower of your chosen colour
Todella hauska idea! Vyölaukku, jossa on tyyliä ja kekseliäisyyttä!
Kinies Ruffled Waist Purse in RED
Olen taas kovasti ihastunut vihreään väriin ja kaikki vihreät asiat kiinnittävät huomioni. Vihreä oli lempivärini joskus aikoina ennen kuin vaivuin ikuiseen teinigoottiuteeni.
Emerald Green Leather Frilly Bag
Zombie-invaasion vastaiselle taistelulle elämänsä omistaneena henkilönä en voinut olla huomaamatta tätä. Voisi kelvata myös siipalle!
no zombies allowed (grey) MESSENGER / LAPTOP BAG
Nämä kaikki lompakot on tehty jeesusteipistä! Älytön idea! Ovat kuitenkin niin hauskoja, että voisin jopa kuvitella sellaista käyttäväni, oli sitten kuinka hillbillymäistä hyvänsä.
Ninja Duct Tape Wallet
Unicorn Magic Duct Tape Wallet
Lucha Libre Duct Tape Wallet
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)