Potkua syksyyn?!

Päätin vakaasti, että alan syömään kunnolla ja otan vitamiinikin. Silti söin lounaaksi Lämmin Kuppi -keittoa ja kuivaa näkkäriä, kun en ollut oikein valmistautunut tämän päätöksen vaatimalla tavalla. Huoh. Aamulla sain sentään vitamiinit kurkusta alas, koko Animal Pak -pussillisen. Hieno suoritus! Se ei kuitenkaan riitä, kun pitäisi töistä suoraan kiiruhtaa jumpalle ja sieltä palaveriin. Jotain ravitsevaa pitäisi keksiä siihen väliin.

Tänä iltana suunnittelen huomiset ruokailut valmiiksi, vaikka mikä olisi, koska huomisestakin tulee superkiireinen päivä. Lounastunnilla olisi tarkoitus käydä vähän jumppailemassa ja töistä sitten suoraan kalligrafiakurssille, joka kestää puoli yhdeksään. Ei tuollaista menoa jaksa, jos ei syö kunnolla. Nyt kyllä pakotan itseni syömään niitä ällöttäviä hedelmiä ja vihanneksia, vaikka olisivatkin limaisia ja koostumukseltaan epämääräisiä. Syön jopa banaaneja, vaikka ne ovatkin olleet mun nemesikseni jo kolmen vuosikymmenen ajan!

Tarvitsisin nyt jotain vinkkejä siihen, miten saan potkua syksyyni. Mitä lähemmäs marraskuuta mennään, sitä flegmaattisemmaksi muutun, masennus pukkaa päälle vaikka se muuten onkin hallinnassa, itkettää ja väsyttää niin, että sängystä nouseminen on joka aamu kamalaa tuskaa... ja joka syksy sama juttu, vaikka kuinka yrittäisin taistella vastaan. Ulkoilu ei ole ratkaisu, koska en tykkää ulkoilla pimeässä enkä etenkään kylmässä. Siedän kylmyyttä todella huonosti.


Tämä väsymys ja kyvyttömyys tehdä mitään järkevää sitten puolestaan aiheuttavat suunnatonta vitutusta ja pettymystä itseensä, koska olisi niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä. Tahtoisin olla sellainen Duracell-pupu, joka vaan jaksaa vaikka mikä olisi. Kertokaa mulle hyvät superihmiset, miten saatte motivoitua itseänne jaksamaan?! Tahdon olla kaltaisenne

Ei oo helppoa, prkle.

Ruokaongelmia

En ole jotenkin saanut ruokailujani järkeistettyä tuon reissun jälkeen. Ei tee mieli mitään, kaikki mahdollinen ällöttää ja saatan helposti olla koko päivän syömättä ja sitten illalla pakonomaisesti mättää nälissäni ihan mitä sattuu. Jostain syystä eri ruokien koostumukset - etenkin hedelmien ja vihannesten - tuntuvat inhottavilta ja esimerkiksi pähkinöitä en tahdo syödä ollenkaan. Vähän mahdotonta sitten vetää Poliquinin liha- ja pähkinäaamiaislinjaa. En jotenkin saa edes vitamiinipillereitä syötyä - Animal Pakit ovat viiminen asia, mitä tahtoisin suuhuni laittaa.

Ainoa asia, mitä voisin syödä ihan miten paljon hyvänsä, on juusto! Ihan mikä vain juusto kelpaa mulle, mitä haisevampi, sen parempi. Kunhan se on koostumukseltaan tasaista ilman mitään sattumia. Voikohan pelkällä juustolla elää? Siinä sivussa menisi tietysti hyvä punaviini! Ja ennen kuin joku keksii ehdottaa, niin ilmoitan jo valmiiksi että en satavarmasti ole raskaana. Mulla on välillä kausia, jolloin juutun yhteen ainoaan ruokaan, jota voin syödä. Joskus lukioaikana en syönyt juuri mitään muuta kuin pastaa ja parmesania, koska kaikki muu oli kamalaa.


Olo on aika surkea ja olen väsynyt koko ajan, mutta se on varmasti seurausta heikosta ruokinnasta. Kai se pitää vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja laittaa vaikka kännykkään muistutus kolmen tunnin välein, että pitää syödä. Ja laittaa ne ruuat etukäteen valmiiksi, jotta ei sitten tarvitse välipala-aikaan alkaa miettimään, että mitä suuhunsa pistäisi. Ja syödä vaikka sitten hampaat irvessä, väkipakolla. Ehkä sillä saan voimani palautettua ja ruokahommelit sitä myötä kuntoon. Ja riittää sitten voimaa ja motivaatiota tehdä muutakin kuin pötkötellä sohvalla tai pelata Civiä.

Elossa ollaan

Tässähän on vierähtänyt kuukausi, kun viimeksi tänne jotain näpyttelin! Kaksi ja puoli viikkoa siitä meni reissussa - nyt on nähty Los Angeles, Las Vegas, koko hiton autiomaa niiden välillä, Long Beach, Universal Studios, Barstow, Hoover Dam, Boulder City, Grand Canyon West ja vaikka mitä muuta! Ja mikä tärkeintä, on tahdottu ja vannottu valoja itsensä Elviksen edessä!

Ensimmäisenä päivänämme Los Angelesissa suuntasimme Santa Monicaan, josta oli suunnitelmana kävellä Veniceen Muscle Beachille. Sattumoisin tuo päivä oli Labour Day - virallinen kesän viimeinen päivä - ja biitsi oli täynnä jos jonkinmoista vipeltäjää. Aurinkokin oli päättänyt kunnioittaa tätä juhlapäivää porottamalla sananmukaisesti kuin viimeistä päivää.








Eipä siinä sitten tajuttu laittaa aurinkorasvaa ennen kuin jossain puolimatkassa ja siinäkin oli suojakerroin vain 15. Eikä mulla ollut hattuakaan. Epic fail! Poltin päänahkani, otsani, nenän, kasvojen alaosan, osan niskasta (aurinkorasva oli levitetty vähän sinnepäin), decolteen (siihen tuli kivoja kuvioita, kun mulla oli kameralaukku olan yli ja lisäksi kamera kaulahihnassa) ja käsivarret. Lisäksi tapahtui ns. käänteinen pandailmiö: minulla oli suuret aurinkolasit päässä, joten silmänympärykset ja posket olivat aivan valkoiset.



Pari seuraavaa päivää olin vain punainen kuin rapu ja perkeleen kipeä, toisena niistä otsa turposi palloksi, mutta peittyi hyvin otsatukalla. Herättyäni niitä seuraavana aamuna koin aikamoisen järkytyksen. Otsan turvotus oli alkanut valua alaspäin, silmäluomet olivat niin turvoksissa, että silmät olivat vain pienet viirut. Sen päivän vietin sängyssä jääpussi naamalla. Eihän se turvotus tietenkään laskenut moneen päivään ja mietin, että pitääkö tälläkin reissulla tutustua paikalliseen sairaalan (edellisenä kesänä New Yorkissa tein retken paikalliseen ER:ään sikainfluenssaepäilyn vuoksi).



Kallisarvoisia lomapäiviä Enkelten kaupungissa ei kuitenkaan voinut tuhlata piilottelemalla lärviään hotellihuoneessa, joten päätin olla välittämättä tuijottavista ihmisistä ja kauhusta kirkuvista pikkulapsista ja lomailla sydämeni kyllyydestä. Ostin oikein hyvän hatun ja pidin aurinkolasit päässäni sisälläkin. Maanantaina jättäessämme LA:n savusumun taaksemme ja suunnatessamme vuokra-autolla Interstate 15:lle päämääränämme Las Vegas, näytin jo melkeinpä ihmiseltä.

Tästä episodista opin sen, että en enää ikinä ikinä ikinä ole ilman aurinkorasvaa, jos on pienintäkään epäilystä, että voisin palaa, enkä ilman hattua auringonpaisteessa. Enkä myöskään enää ikinä peiliin katsoessani tule ajattelemaan olevani ruma! Olenhan minä oikein soma, kun naamani ei ole turvonnut kolminkertaiseksi!

Vegasiin päästyämme otettiin kaikki ilo irti vuokra-autosta ja tehtiin retki Hoover Damille ja Grand Canyon Westiin. Molemmat olivat todella vaikuttavia, mutta Grand Canyonilla osan ilosta vei se, että jo pelkästä kanjonin näkemisestä oli tehty uskomatonta rahastusta. Kai se Hualapai-heimo sitten tahtoi ottaa takaisin kaiken, mitä valkoinen mies oli heiltä vienyt. Pelkkä käynti maksoi yli 40 taalaa, Skywalk olisi maksanut toisen mokoman. Ei ollut mitään järkeä maksaa Skywalkista, koska 99% varmuudella mun jalkani eivät olisi kantaneet sen vertaa noissa korkeuksissa, että se olisi ollut kannattavaa!






Taidanpa nyt tehdä niin radikaalin päätöksen, että julkaisen tämän tekstin nyt ja jatkan matkakertomusta myöhemmin. Jotta saan varmasti edes jotain julkaistua. Tällä hetkellä pitää kamalaa kiirettä; uusi opintojakso alkaa muutaman viikon päästä, olen pimiökurssilla ja pitäisi ehtiä valokuvatakin ja parin viikon päästä alkaa järjestyksenvalvojakurssi. Ja sitä ennen lehtikirjoittamisen kurssi ja yhdeksi illaksi olen menossa tutustumaan kalligrafian maailmaan. Ja painitapahtumaa pukkaa. Näin käy aina syksyisin - kalenteri on täynnä loppuvuodeksi viimeistään syyskuun lopussa.

Pre-holiday meltdown

Näyttää vähän siltä, että mitä lähemmäksi lomaa mennään, sitä harvinaisemmiksi nämä blogipostaukset käyvät. Olen niin väsynyt, stressaantunut, ahdistunut, angstinen ja aggressiivinen, että en oikein osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Eikä mulla ole oikeastaan mitään sanottavaakaan. Tahdon vain päästä lepuuttamaan väsynyttä vanhaa ruhoani ja ennen kaikkea väsynyttä vanhaa mieltäni. Eiköhän Kalifornian auringon alta löydy parannus tälle stressille ja ahdistukselle ja osaan ehkä ajatella joitain asioita hieman toisesta näkökulmasta. Ihan mahtavaa päästä irtautumaan arjesta aivan täysin.

Löysin muuten uuden elämänkatsomuksen, joka voisi olla mulle Se Oikea: The F**k It Way!

Lomalomalomaloma

Viimeinen työviikko ennen kolmen viikon lomaa on jo lähtenyt käyntiin! Enkä osaa enää juuri muuta ajatellakaan kuin lomaa. Ajatukset eivät tahtoisi millään pysyä työssä, vaan olen jo haaveissani Hollywoodissa. Vaikka matkalaukku onkin Mikon kanssa reissussa taidan alkaa tänään jo miettimään pakkaamista. Ainakin pyykit pitää pestä ja miettiä, että onko mitään, mitä pitää ostaa. Hiukset pitäisi värjätä, torstaina ne onneksi viimein leikataan. Edellisestä kampaamokäynnistä alkaakin olla joku puoli vuotta. Saa nähdä, kuinka paljon saan tehtyä alkamatta panikoimaan, koska vatsassa on jo perhosia vaikka kuinka.

Pitkä lentomatka ei suoraan sanoen houkuttele pätkääkään, mutta ajattelin ostaa jonkun pokkarin matkalukemisiksi. Viime vuonna luin lennolla Boston-Helsinki Mary Roachin Stiff - The Curious Lives of Human Cadavers -kirjan kokonaan. Suosittelen lämpimästi, jos et ole turhan herkkänahkainen. Erittäin mielenkiintoinen kirja. Nyt ostan todennäköisesti Max Brooksin World War Z -kirjan. Siippa tämän jo kirjastosta lainasikin, minä en ehtinyt lukea. Kirjan edeltäjä The Zombie Survival Guide oli aivan mahtava. Sekin lähti viime vuonna mukaan Bostonin lentokentältä.

Ajattelin buukata kaksi kertaa tunnin henkilökohtaisen saliohjauksen itseltään Pauliina Talukselta Los Angelesissa. Ei se mitään halpaa lystiä ole, mutta uskoisin sen olevan sen arvoista. En ole saanut hommaa kasaan sen jälkeen, kun rikoin olkapääni salilla vajaa pari vuotta sitten. Se vaivasi yli vuoden, söin kiloittain vahvoja tulehduskipulääkkeitä, joiden vuoksi olin ihan tööt koko ajan, enkä voinut tehdä oikein mitään. Olkapää kipuili pahasti jopa kävellessä.

Siinä vaiheessa, kun olkapää alkoi osoittaa parantumisen merkkejä olinkin jo työuupumuksen ja masennuksen vuoksi pitkällä sairaslomalla. Väittäisinpä, että tässä on jonkinlainen syy-/seuraussuhde. Viime kesänä onnistuin vielä jotenkin hankkimaan jalkaani erittäin vittumaisen - pardon my French - rasitusvamman, jonka vuoksi liikkuminen oli niin hankalaa puolisen vuotta, että jouduin välillä turvautumaan kainalosauvoihin.

Anyways, luulen että tapaaminen ihanan, positiivisen Pauliinan kanssa voisi olla se potku persuksille, jota olen epätoivoisesti kaivannut. Motivaatiobuusti! Nythän olen onnistunut karistamaan ihan reippaasti kiloja, jotka tuon surkean puolentoista vuoden aikana keräilin, mutta kyllä niitä riittää vielä roimasti pudotettavaksi. Ja lihakset olen varmaan hukannut kokonaan matkan varrella. Kerroin muuten Pauliinalle, että meillä on jääkaapin ovessa hänen kuvansa ja hän oli tosi otettu!

Viimeinkin oma kamera

Olen kuvannut paljon duunikameralla ja nyt on vähän kaihertanut se, että reissussa pitää kuvata pokkarilla - unohtamatta tietenkään filmijärkkäriä, jonka otan myös mukaan mustavalkokuvia varten, kun on se pimiökurssi tulossa.

Tein nyt sitten aika viimetippaan sellaisen päätöksen, että tilasin Canon EOS 450D 18-55 +75-300 Kitin ja kasan muistikortteja siihen. Nyt ei ole varaa shoppailla reissussa, mutta onneksi valokuvaaminen onkin kivempaa. En malttaisi odottaa, että pääsen kuvaamaan KAIKKEA! Raivolla!




Olen niin innoissani, etten tahdo pysyä housuissani! Toivottavasti kameran saapumisen kanssa ei nyt tule mitään viivytystä, kun eihän tässä ole kuin viikko aikaa!

Ärh

Huntuilusta ei tule tänään mitään... olen tehnyt jo kaksi yritelmää, pistänyt itseäni neulalla toistakymmentä kertaa, hakenut mittanauhan kissalta pari kertaa ja mallaillut noita tekeleitä päähän useampaan otteeseen. Joko ne ovat väärän muotoisia tai sitten mulla on yksinkertaisesti vääränmallinen pää!



Taitaa olla niin, että pillit pussiin tältä illalta ja alan vaikka laittamaan ruokaa. Sen ainakin osaan erinomaisesti. Tosin materiaalit on vähän sitä, mitä kaappien ja pakastimen peränurkista löytyy, kun kaupassakäynti ei ole taas innostanut hetkeen.

Suvaitsemattomuutta ja itsetutkiskelua

Tämän postauksen palaset ja luonnokset ovat olleet olemassa jo pitkään, nyt viimein sain puettua ajatukseni kunnolla sanoiksi. Voisin kirjoittaa näistä asioista vaikka romaanin, mutta yritän saada tiivistettyä ne sellaiseen muotoon, että joku jaksaisi vaikka ne lukeakin.


Minäkin, joka liputan jatkuvasti suvaitsevaisuuden puolesta, olen suvaitsematon. Jopa erittäin suvaitsematon. Minun on vaikea suvaita esimerkiksi rasismia, homofobiaa, sovinismia, narsismia, besserwisserismiä, itsekeskeisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, uskonnollista (tai oikeastaan minkään muunkaanlaista) kiihkoilua, jatkuvaa pätemistä ja ilkeyttä. Tyhmyys - vaikka se ei olekaan piirre, johon ihminen voi itse vaikuttaa - saa näkemään punaista. Etenkin silloin, kun se yhdistyy yhteen tai useampaan edellisistä piirteistä, kuten lähes poikkeuksetta käy.

Myös alituinen huomionhakuisuus, "look at me, I'm an attention whore", nostaa karvat pystyyn. Voisi tietenkin ajatella, että tämä on omaa pienuuttani, että toisten saama huomio on jotenkin minulta itseltäni pois... en kuitenkaan näe asiaa näin. Tunnen jonkinlaista huvituksen sekaista sääliä huomiohuoria kohtaan.

Itsensä nostaminen jalustalle on mielestäni ehdottomasti yksi vastenmielisimmistä piirteistä ihmisessä. Ikävä kyllä tuttavapiiriin kuuluu henkilöitä, jotka vaativat kovaäänisesti kunnioitusta ja kumartelua itselleen, unohtaen että kunnioitus on ansaittava. Eikä siihen ole kukaan oikeutettu henkilökohtaisten saavutusten tai iän perusteella. Miten kukaan voisi kunnioittaa ihmistä, jolta itseltään puuttuu peruskunnioitus muita kohtaan? Joka arvostaa muita ihmisiä ainoastaan, jos kokee henkilökohtaisesti hyötyvänsä heistä tavalla tai toisella. Joka kohtelee omasta mielestään itseään alempiarvoisia ihmisiä kuin paskaa - tietenkin vain siihen asti, että haluaa tai tarvitsee heiltä jotain. Tony Sopranokin sanoi: "Those who want respect, give respect". On se fiksu mies.

Ilkeys etenkin nettipalstoilla tuntuu olevan nykyisin normi - ja jopa tavoiteltava asia. Ilkeileviä ihmisiä ihaillaan ja kannustetaan. "Se osaa sanoa niin suoraan". Aikamoista ala-astemeininkiä olla mukana ilkkumassa, kun toista lyödään maahan. "Proud to be a bitch". Miksi ihmeessä? Luulisi, että koulukiusausmentaliteetista oltaisiin päästy jo koulutien päättyessä. Saavatko ihmiset jonkinlaista henkistä tyydytystä siitä, että loukkaavat toista. Pönkitystä omalle heikolle itsetunnolleen? Jonkinlaista kieroutunutta vallantunnetta?

Välillä oikeasti mietityttää, että mitä on tapahtunut normaaleille käyttäytymissäännöille. Kohteliaisuudelle, toisten ihmisten huomioonottamiselle? Pakko myöntää, että en ole täysin syytön tähän aina itsekään. On muutamia ihmisiä, jotka tuovat minussa automaattisesti pahimmat puolet esille. Kuten näppärimmät jo tekstin ensimmäiset kappaleet luettuaan osasivat todeta, nostan itseni helposti tyhminä pitämieni ihmisten yläpuolelle. But I'm working on it.

Taas vaahtoan näköjään lempiaiheestani kunnioituksesta. Näen sen puutteen yhtenä suurimmista ongelmista kaikissa ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa, mukaanlukien parisuhteet. Keskusteluissa puolisoni kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että yksi suhteemme suurimmista vahvuuksista on nimenomaan molemminpuolinen kunnioitus. Emme koskaan nimittelisi tai haukkuisi toista, päin naamaa tai ulkopuolisille, ja otamme toisen aina huomioon päätöksissämme. Emme toki aina ole asioista samaa mieltä, mutta osaamme keskustella ja myös riidellä niin, että arvostelu ei keskity toisen persoonaan vaan niihin asioihin, joista on kulloinkin kyse.

Uskaltaisin väittää, että ilkeily jää aina kaivelemaan vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun asia on anteeksi annettu ja "unohdettu". Tuttavapiirissä olen nähnyt usean parisuhteen kaatuvan niin, että perimmäisenä syynä on selkeästi kunnioituksen puute joko molempien osapuolien taholta tai vain toiselta. Nämä välirikot ovat olleet jopa ulkopuolisen silmin helposti ennustettavissa.

Disclaimer: Tämä ei ole kirjoitettu puhtaasti kenestäkään tietystä ihmisestä, joten turha vetää palkokasveja hengityselimiin. Toisaalta, if the shoe fits... Luulenpa, että meistä jokaikisellä olisi aihetta itsetutkiskeluun.

Pimiökurssille

Sain ilmoittauduttua työväenopiston mustavalkopimiökurssille! Aivan mahtavaa. Kurssi alkaa melkein heti meidän jenkkireissun jälkeen yhdellä viikonlopulla, jonka jälkeen on pari kuukautta itsenäistä työstkentelyä ja sitten yksi päivä vielä. Ja pimiötä saa käyttää ensi vuoden huhtikuulle saakka! Sisko lupasi lainata filmijärkkäriä, vaikka niitä kyllä saisi huuto.netistä puoli-ilmaiseksi. Ehkei kuitenkaan tässä vaiheessa ennen reissua. Taidan jo tänään käydä hakemassa muutaman mustavalkofilmin.

Pimiötyöskentely oli ihan parasta koulussa. Opiskelin siis mediantuotantoa (HND Media Production) Grimsby Collegessa, joka ainakin silloin oli osa University of Lincolnshire and Humbersidea. Pääaineeni oli luova kirjoittaminen. Etenkin ensimmäisenä vuonna tuli valokuvailtua paljonkin ja vietettyä paljon aikaa pimiössä. Mustavalkokuvat ovat niin kauniita ja nyt digikuvauksen vallattua maailman tuo unohdettu taiteenlaji on erityisen viehättävä.

Olen niin innoissani huntuvirityksistäni, että olisi jo kiire kotiin! Liukuva työaikani onneksi mahdollistaa sen, että voin lähteä jo kolmelta projektini pariin. Tiimarin kautta - pitää tsekata, jos sieltä löytyisi halvalla silkkikukkasia huntua varten, kun nuo ihanat höyhenkukkaset osoittautuivat vähän liian pieniksi. Lisäksi olisin kovasti innostunut värkkäämään korvakoruja, vaikka itselläni on korvissa 8mm:n venytykset, joten en voi tavallisia korvakoruja edes käyttää. Mutta enköhän löydä jostain sopivan uhrin käyttämään räpellyksiäni.

Alla flunssan raatelema naamatauluni, juurikasvuni ja nyppimättömät kulmakarvani. Onneksi ensi viikolla pääsen luottokampaajani hoiviin ja saan samalla myös uudet kulmakarvat.

Hunnun prototyyppi

Olipas urakka. Onneksi ostin varmaan yhteensä kymmenen metriä verkkoa - viisi mustaa ja viisi valkoista. Ensimmäinen yritelmä oli liian pieni, seuraavan jouduin purkamaan ja vähän leikkelemään ja kasaamaan uudestaan. Ensimmäisestä koekappaleesta opin heti, että langalla ei tee mitään, jos tahtoo, että huntu kestää käytössä. Onneksi olin ostanut varalta siimaa.

Siimalla ompelin myös tuon kiinnitysklipsin paikoilleen ja kukan laitoin kuumaliimalla. Kukka on kyllä aivan liian pieni, pitää jostain käydä ostamassa isompia.

Olen kyllä varsin tyytyväinen tulokseen. En tehnyt tätä varsinaisesti suoraan minkään ohjeen mukaan vaan sovelsin vähän, kun huntu tuntui pönköttävän pöhkön näköisesti. Huomenna taidan yrittää valkoisella verkolla. Whiii!