Perjantai 13. päivä

Viimeinkin perjantai! On tätä odotettukin. Ja enää kolme viikkoa kesälomaan, aikahan kuluu kuin siivillä. Ja tasan kuukauden päästä saavumme Vegasiin. Hääkuume senkun nousee, eikä sitä ainakaan laskenut se, että mun taivaallisen ihana sormukseni saapui tällä viikolla. Hääkampauksen ja meikin varasin nyt sitten muualta - tulee nelisenkymppiä halvemmaksi kuin hääpaikan tarjoama käsittely, vaikka tässäkin tapauksessa stylisti tulee meidän hotelliin. Ja taitaa pin up -tyylin! Meikki on airbrush -meikki eli tehdään kynäruiskulla. Kestää ilmeisesti paljon paremmin autiomaan kuuman ja kuivan ilman. Väittävät, että kestää jopa 24 tuntia. Lisäksi laitetaan tekoripset. Eilen aloin selailemaan myös Vegasin ravintoloita, jotta saadaan varmasti pöytä vihkimisen jälkeen juuri sieltä mistä halutaan. On vaan hieman paljon vaihtoehtoja!



Perjantai 13. päivän kunniaksi teen pyhiinvaellukseen entiseen kotikaupunkiini, jota välttelen kuin ruttoa. Onneksi myös kaikki lähisukulaiset ovat karistaneet sen paskakaupungin tomut jaloistaan, joten siellä ei ole pakko käydä. Viha on ehkä hieman turhan vahva ilmaisu, mutta voi sanoa, että ainakin inhoan sitä paikkaa syvästi. Muutettiin sinne, kun olin ekalla luokalla ja vuosi lukion jälkeen lähdin. Kolme ja puoli vuotta myöhemmin palasin hetkeksi, ennen kuin sain työn ja asunnon hankittua Helsingistä. Nyt koen Helsingin täysin kotipaikakseni, eikä mulla ole mitään tunnesiteitä entiseen kotikaupunkiini. Kaikki ystävätkin ovat ovat muuttaneet pois, eikä mulla ole siellä ketään. Mikä on siis hiton hyvä asia. Tänään mennään hakemaan sieltä autoa, jonka saamme Olbifrusin Johannekselta lainaan huomista show'ta varten.



Nyt tunnen taas vaihteeksi oloni melko rauhaisaksi huomisen show'n suhteen. Sellainen olo, että mikään ei voi mennä pieleen ja katsojia tulee valtavasti ja kaikki vaan menee ihan loistavasti! Aikamoista vuoristorataa taas nämä fiilikset. Iltaan mennessä olen varmaan taas täysi stressikimppu. Japanilaiset vieraat saatiin onneksi majoitettua muualle, joten ei tarvitse stressata heidän kestitsemisestä ja viihdyttämisestä. Ja mikä parasta, ei tarvinnut siivota!

Meidän rauhallinen talo on historiaa. Seinänaapuriin on ilmeisesti syntynyt vauva. Koliikki taitaa vaivata pikkuista, kun se huutaa. Ja huutaa ja huutaa ja huutaa. Nonstoppina 24/7 ja ihan järjettömän kovaäänisesti. Ja se on juuri se ääni maailmassa, jota siedän kaikkein huonoiten. Mieluummin asuisin vaikka räjäytystyömaan naapurissa. Olin eilen vaarassa menettää elämänhaluni, mutta onnistuin palauttamaan sen parilla suurella lasillisella valkoviiniä ja U2:lla. Ehkä pitäisi alkaa harkitsemaan jotain äänieristystäkin.



Eilen kävin Sellossa etsimässä olkaimettomia rintaliivejä. Kaikki tuntuivat jotenkin huonoilta ja epävakailta ja yllättäen löysin Lindexiltä tukevat ja mukavat. Saa sitten nähdä kuinka kauan ne kestävät. Anyways, ei ollut tarkoitus puhua siitä mitä ostin, vaan siitä, että olin taas raivon ja pakokauhun vallassa vietettyäni vaivaisen tunnin ostoskeskuksessa. Vihaan shoppailua ja hoidan kaikki mahdolliset ostokset netin kautta. Ruokaostoksetkin tekisi mieli hoitaa netin kautta. Niin säästyisi myös heräteostoksilta - joita ruokakaupassa teen lähinnä juustohyllyllä. Shoppailu voisi olla ihan ookoo, jos ei olisi muita ihmisiä. Hitaasti käveleviä, valtavilla laukuillaan töniviä, tien tukokseksi jääviä, rullaportaat tukkivia, kovaäänisiä, pahalle haisevia ynnä muita ihmisiä. Ja kirkuvia kakaroita. Kesähessumyyjiä, jotka eivät osaa käyttää kassaa. Toivottavasti rikastun nopeasti ja voin lakata shoppaamasta rahvaan joukossa. Hah.

Kylläpäs kiihkoilen taas asioista. Ehkä se tästä helpottaa, kun kello tulee kolme ja työviikko on ohi. Ensi yöksi laitan kyllä tulpat korviin ja herään aikaisintaan kymmeneltä. TGIF.

Etsy-löytöjä #1: laukkuja

Selailin taas vaihteeksi Etsyä ja tein aivan mielettömiä laukkulöytöjä. Miksi ihmiset ostavat tylsiä liukuhihnatavaroita, kun ihania uniikkeja käsitöitäkin on saatavilla? Itse aion erota siitä porukasta välittömästi!

Keltainen ei varsinaisesti ole mun värini, mutta tämä laukku on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan ihana! Tahtoo!

Yellow Leather Pocket Messenger Bag



Ainakin viisitoista vuotta kestäneen mustan kauteni jälkeen olen aivan innoissani kaikesta värikkäästä. Tämä laukku näyttäisi mahtavalta kaikkien mustien vaatteideni kanssa. Hih.

Handmade Black Leather Appliqued Bucket Bag with Rainbow Feathers



Saman käsityöläisen tuotoksia tämäkin - ihan mielettömän mahtava väri!

Handmade Large Bouquet Clutch in rich red with shoulder strap



Tämä taas ei ole todellakaan tyyliäni, mutta siinä on sitä jotain. Ripaus luksusta, blingblingiä ja glamouria. Todellakin käyttäisin!

Serenity---Toranj Couture - Luxury evening bag



Yksinkertainen ja söpö!

Lovely clutch with flower of your chosen colour



Todella hauska idea! Vyölaukku, jossa on tyyliä ja kekseliäisyyttä!

Kinies Ruffled Waist Purse in RED





Olen taas kovasti ihastunut vihreään väriin ja kaikki vihreät asiat kiinnittävät huomioni. Vihreä oli lempivärini joskus aikoina ennen kuin vaivuin ikuiseen teinigoottiuteeni.

Emerald Green Leather Frilly Bag



Zombie-invaasion vastaiselle taistelulle elämänsä omistaneena henkilönä en voinut olla huomaamatta tätä. Voisi kelvata myös siipalle!

no zombies allowed (grey) MESSENGER / LAPTOP BAG



Nämä kaikki lompakot on tehty jeesusteipistä! Älytön idea! Ovat kuitenkin niin hauskoja, että voisin jopa kuvitella sellaista käyttäväni, oli sitten kuinka hillbillymäistä hyvänsä.

Ninja Duct Tape Wallet



Unicorn Magic Duct Tape Wallet



Lucha Libre Duct Tape Wallet

Kuin salama kirkkaalta taivaalta iskevät häähulluus, stressi ja kuumetauti

Nyt on sitten buukattu hääpaikka. Meidät vihitään 17.9. klo 18 paikallista aikaa. Se taitaa olla Suomen ajassa lauantaiaamuyötä. Nyt pitäisi päättää, otanko tuon hääpuljun lähettämän stylistin, joka tulisi hotelliin laittamaan tukan ja meikin vai etsinkö muualta. Olisi tietysti helppo, jos homma hoituisi omassa hotellihuoneessa, mutta luulenpa ettei tuo ole ihan halvimmasta päästä oleva vaihtoehto. Ja pitää varmistaa vielä, että stylisti taitaa 50s-/pinup-meikit ja kampaukset.


Olinpas reipas ja käytin lounastuntini - mullahan ei mee aikaa syömiseen, kun vedän edelleen, tai siis taas, noita ateriankorvikedrinksuja - lähetellen tiedusteluja eri hair and makeup -puljuihin Vegasissa. Katsotaan mitä tarjoavat. Kyselin myös pakettihintoja siltä varalta, että tuleva anoppi on myös kiinnostunut kaunistautumisesta ennen meidän suurta hetkeä. Nyt alkaa jo jännittää aika paljon. Toivottavasti tämä häähulluus auttaa mua jaksamaan nämä viimeiset viikot ennen lomaa.


Lauantainen SummerSmash 2010 -show alkaa myös aiheuttaa jännitystä, joka on nopenevaa tahtia muuttumassa stressiksi. Hassua, että kaikkein vähiten jännittää se oma osuus eli kehäkuuluttajan pesti. Näin tapahtuman järjestävän tahon edustajana stressaan enemmän break-evenistä, siitä että kaikki hoitavat omat tehtävänsä, kaikki menee hyvin eikä kukaan loukkaannu. Kehäkuuluttajan hommaa varten olen hankkinut aivan ihanan mekon ja verkkosukkahousut. Mukavaa nousta kehään kymmenen kiloa kevyempänä kuin toukokuussa, vaikka tälläkään kertaa tuskin odotan innolla tapahtumasta otettuja valokuvia.

Vähän kurja olo, niveliä särkee ja päässä humisee. Eilen illalla nousi kuume ja olisin muuten jäänyt kotiin lepäämään, mutta tänään iltapäivällä oli supertärkeä tapaaminen, jota ei voinut siirtää. Tämän illan aion piileskellä sohvalla peiton alla ja juoda litroittain kuumaa teetä toivoen, että olen huomenna kunnossa. Nyt ei ole aikaa sairastaa, kun tälle viikolle olisi tarjolla ainakin töitä, treeniä, wrestlingiä, siivousta, tavaroiden kuvaamista Huuto.netiä varten ja japanilaisia vieraita! Ja hääjuttujakin pitää ehtiä miettiä ja huntua värkätä!

Valivali, itkuvinku ja loppuun vähän kivempiakin asioita

Väsyttää. Väsyttää todella paljon. Edellisestä lomasta on jo reippaasti yli vuosi aikaa ja vielä kolme ja puoli viikkoa pitäisi jaksaa. TJ 24. Aivot tuntuvat lyövän tyhjää koko ajan ja kaikki tekeminen kestää ainakin kaksi kertaa normaalia kauemmin. Unohtelen sanoja ja kesken lauseen saattaa ajatus katketa niin pahasti, etten enää muista, mitä olin sanomassa. Toki osasyynä lienee myös tiukka dieetti, jonka vuoksi energia on vähissä. Ja sitten vielä se helle, joka on imenyt minusta kaikki mehut... ja jonka toivon nyt olevan ohi. Olen niin väsynyt, etten jaksa edes meikata tai juurikaan laittaa hiuksiani, minä joka olen meikannut lähes päivittäin jo 20 vuotta! Vaatteistani en jaksa edes puhua, oon ollut duunissa jopa verkkareissa. Ja Crocseissa lähes joka päivä. Ei vaan jaksa kiinnostaa.

Niskakin on taas vaihteeksi superjumissa ja päänsärkyä pukkaa päivittäin viimeistään puolenpäivän aikaan. Jumi on niin paha, että pikkurilli ja nimetön ovat molemmissa käsissä tunnottomat. Mikään venyttely tai vastaava ei auta, kuin vain pieneksi hetkeksi. Mulla on nivelrikko kaularangassa ja mitä hyvänsä teenkään, vetää se niskan, hartiat ja etuolkapäät jumiin. Mulla on jopa kaula jumissa. Ei tähän tunnu edes urheilu auttavan, koska olen niin jäykkä paska, että vedän hartioita korviin koko ajan. Vesijuostessanikin saan koko ajan tolkuttaa itselleni, että "hartiat rennoksi, hartiat rennoksi" ja kun hetken aikaa ajattelen jotain muuta, ovat ne taas korvissa. Auttaiskohan tähän hypnoosi? "Pim, olet rento kuin ylikypsä spagetti."

Viikonloppu meni läskiksi hyvästä yrityksestä huolimatta, joten tämäkin viikko menee ateriankorvikkeilla. Vituttaa tämä itsekurin vähyys ja aionkin rankaista itseäni koko viikon. Tänään on pakko mennä lenkille, vaikka kuinka väsyttäisi. Huomisesta alkaen taas kutsuu uima-allas, joka päivä. Taidan suosia lounasaikoja, koska silloin altaassa ei ole ainakaan ketään muuta. Siellä kun tuntuu pyörivän välillä kaikenmaailman kuviokellujia ja puolisukeltajia, jotka ovat vain tiellä. Jos käyn lounasaikaan pulikoimassa, niin ehdin vielä illalla salille.

Tänään tapahtuu paljon jänniä asioita, vaikkakin lähinnä ajatuksen tasolla. Olemme löytäneet meitä miellyttävän kappelin ja hääpaketin Vegasista. Lähetin sinne wedding plannerille valtavan kysymyspatteriston, johon toivottavasti saan vastauksen pikapuoliin. Mikäli vielä vastauksetkin miellyttävät, niin tehdään varaus. 17.9.2010 aurinko laskee Vegasissa 18:45, joten mietin että jos seremonia alkaisi 18:00, niin sen jälkeen saisi varmaan ihania kuvia auringonlaskussa. Pakettiin kuuluu 45 digikuvaa ja 16 printtiä, joista kaksi ovat vähän isompia. Lisäksi kukkaset, vihkiminen kynttilänvalossa, videokuvaus ja dvd, suora lähetys nettiin, limusiinikuljetus sinne ja takaisin, shampanjat ja vaikka mitä. Ja tietenkin Elvis, joka laulaa meille. Ihanan mautonta, sopii meille!

Toinen mielenkiintoinen asia on jälleen herätetty ajatus väliaikaisesti ulkomaille muuttamisesta. Molemmat ollaan ulkomailla asuttukin, siippa Espanjassa ja minä Englannissa, mutta tästä ollaan puhuttu silleen on/off jo vuosia. Englanti sopisi minulle mainiosti, vaikka onhan se jo nähty. Jollain perverssillä tavalla rakastan sitä maata kaikista miinuspuolistaan huolimatta. Muita varteenotettavia vaihtoehtoja olisivat mielestäni esimerkiksi Saksa, Hollanti ja Tanska. Tämä ei ole tämän vuoden - eikä varmaan ensi vuodenkaan - kysymys, mutta on nyt siirretty virallisesti mietintämyssyyn. Me ei tulla enää nuoremmiksi, vaikka olenkin vahvasti sitä mieltä, että ikä on vain numero. Pitää lähteä ennen kuin juurtuu liian tiukasti paikoilleen ja huomaa, että elämä vilistää ohi ja jää itse kyydistä. Elämän pitää olla seikkailua.

Jos ikävä tuntuu tältä...

Niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on.
Me ovi haassa ollaan vain pois valo on.
Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan!

Siippa on taas ottelureissulla; lähti eilen aamuyöstä ja palaa vasta myöhään sunnuntaina. Ja minä kaipaan. Kaipaan jokaisella solullani. Vaikka hän matkustaa välillä parikin kertaa kuukaudessa, ovat nämä poissaolot aina yhtä vaikeita. Niihin ei vaan totu. Kaipuu on fyysinen tunne, ontto olo tuolla jossain sydämen tienoilla.

En tunnustaudu millään tavalla läheisriippuvaiseksi, osaan kyllä olla yksinkin. En vain halua kömpiä yksin sänkyyn, nukun huonosti ilman rakkaan lämmintä kainaloa ja rauhoittavaa tuhinaa ja enkä halua herätä yksin. Pimeääkin pelkään - yksin ollessa varjot heräävät eloon ja sängyn alta kuuluu toinen toistaan pelottavampien hirviöiden sihinää ja jupinaa niiden suunnitellessa, miten ne valmistavat mut yöpalakseen. Kissatkin ovat kovin levottomia isännän ollessa pois, toinen viettää päivät pitkät eteisessä ovea vahtien. Ja molemmat mulkoilevat mua aivan kuin oisin syyllinen toisen poissaoloon.
Suhteen alussa asuimme puolen vuoden ajan yli 3000 kilometrin päässä toisistamme. Se oli aivan kamalaa aikaa, olin aivan riekaleina ikävän vuoksi. Onneksi pystyimme olemaan yhteydessä päivittäin internetin välityksellä. Pitkästä erosta kuitenkin selvittiin, se vain hitsasi meidät tiukemmin yhteen ja tuntui, että kun kerran selvittiin siitä, niin selvitään mistä vain. Ilman luottamusta homma ei toimisi, eikä suhde ilman luottamusta muutenkaan ole mielestäni minkään arvoinen.

Vaikka siipan poissaolot ovat minulle rankkoja, on pakko sanoa, että olen niin maan perkuleen ylpeä siitä miehestä. Ja onnellinen siitä, että hän saa tehdä juuri sitä, mistä on haaveillut alle kouluikäisestä pojannassikasta lähtien. Hänen menestyksensä ja kasvava suosionsa pitkin Eurooppaa ja Japanissa asti on jotain aivan mieletöntä. Ja hän on ansainnut ne 100-prosenttisesti tehtyään valtavasti töitä niiden eteen.

Olen taas järjestänyt itselleni äksöniä, jotta en murehtisi yksin kotona. Tänään menen äiteen kanssa katsomaan uusimman Shrekin ja huomenna on edessä Taru Sormusten Herrasta -leffamaraton pikkuveljen kanssa. Lauantaina taas olen kutsunut meille joukon ihania naisia viettämään tyttöjen Rock Band -iltaa. Tarjolla tulee olemaan kaikenlaisia herkkuja ja tämä viimeaikoina erittäin huonolla ruokinnalla ollut neiti aikoo viettää ansaitsemansa herkkupäivän. Kohtuus mielessä tietenkin!

Vähän morkkista pukkaa, kun ole tällä viikolla käynyt treenaamassa kertaakaan. Voimat eivät yksinkertaisesti riitä. Muutaman kävelylenkin olen kuitenkin tehnyt. Ensi viikolla onneksi aukeaa taas salin uima-allas. Can't wait!

Katti-la

Tahdon! En siis keittää ja syödä, vaan paijata ja hoivata. Saisivat muuttaa meille vaikka heti, jos se olisi vain minusta kiinni.

Masennuksesta kaikkine lisukkeineen

Olen kärsinyt keskivaikeasta masennuksesta parikymmentä vuotta. Näillä näkymin olen lääkityksellä loppuelämäni, koska masennus on aina palannut lääkityksen lopettamisen jälkeen melko nopeasti. Vuoden ajan söin kahta eri lääkettä, yhtä aamuisin ja toista iltaisin, mutta nyt olen jättänyt aamulääkkeet pois siitä yksinkertaisesta syystä, että ne olivat ihan järkyttävän kalliita. Masennukseeni on liittynyt ajoittain jopa vaikeaa unettomuutta, uupumusta, erilaisia pelkotiloja – kuolemanpelkoa, läheisten menettämiseen liittyvää pelkoa, pelkoa kontrollin menettämisestä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa.


Epäsosiaalinen ja eristäytyvä olen aina ollut, mutta menneisyydessäni on myös pitkiä jaksoja, joiden aikana kykenin menemään ulos vain ”suojautuneena” isoihin huppuihin ja aurinkolaseihin, lippikseen jne, koska en halunnut kenenkään näkevän itseäni, koska olen ruma ja epäonnistunut ihmisraunio. Historiaa löytyy myös syömishäiriöistä – sairastin bulimiaa neljä vuotta ja olin pitkään sen jälkeen ”viikonloppubuliimikko” eli oksentelu oli vähemmän säännöllistä, mutta syötyäni mielestäni liikaa saatoin helposti palata vaaralliseen tapaani hetkeksi. Jossain vaiheessa myös viiltelin itseäni.

Tartun nyt tähän aiheeseen siksi, että on se aika kuusta, kun nämä oireet puskevat läpi lääkityksestä ja yleisestä hyvinvoinnistani huolimatta. PMS tuo ikävät tunteet pintaan ja turvotus itseinhon tullessaan. Olen tänään itkenyt – sekä ilosta, surusta että ikävästä – jo neljä kertaa eikä mennä vielä edes puolessa päivässä. Onneksi siippa on reissussa loppuviikon, joten hän säästyy pahimmilta raivokohtauksiltani, joita PMS myös tuo tullessaan. Eilen illalla sai ikävä kyllä jo maistiaisia. Tuntuu, etten voi lainkaan hallita mielentilaani, kun PMS iskee. Pillereistä ei ole mitään apua.


Nykyiseen suhteellisen tasaiseen olotilaani vaikuttaa suuresti se, että olen löytänyt rinnalleni ihmisen, jolla on jalat maassa ja jota rakastan kuin hullu polokupyörää – ja joka rakastaa minua yli kaiken kaikkine vikoineni ja muistaa myös näyttää sen päivittäin. Puhuu ja pussaa. Ja tuntuu ymmärtävän myös ajoittaisia mielialanvaihteluita ja raivokohtauksiani. Kiitos hänelle siitä. Hän on tehnyt minusta maailman onnellisimman naisen, mutta otan kyllä osan siitä kunniasta myös itselleni. Menneisyydessäni on paljon synkkiä ja pahoja asioita, jotka osaltaan tulevat varmasti vaikuttamaan jollain tapaa koko loppuelämäni, mutta olen nykyisin sinut näiden asioiden kanssa. Vaikeudet ovat osaltaan muokanneet minusta sen ihmisen, joka nyt olen ja perkele, minähän pidän siitä ihmisestä, ainakin suurimman osan ajasta. Jopa rakastan sitä ihmistä!

Kuva: Love XOXO by Pink Sherbet Photography

Olen oppinut, että menneisiin ikävyyksiin ei kannata jäädä vellomaan ja itsesääli on mitä typerintä ja turhinta ajanhukkaa, kuten myös ulkopuolisten syyllisten etsiminen ongelmiinsa. Pitää osata päästää irti. Olen oppinut hyväksymään sen, että olen synkkämielinen ihminen. Melankolia on kaunista. Perfektionismi on myös erittäin nopea tie masennukseen, kuten terapeuttini minulle sanoi, joten olen antanut itselleni myös oikeuden epäonnistua. Tutkiskelen jatkuvasti omia ajatuksiani ja tunteitani ja jos en pidä jostain, jota pääni sisällä tapahtuu, yritän aktiivisesti muuttaa ajattelutapaani. Yleensä siinä onnistunkin. Tätä menoa musta tulee vielä aikamoinen zen-nainen!

Ja vielä pieni linkkivinkki, vaikka saattaa olla, että tämän jo jossain vaiheessa postasin.

Letting go is not the same as giving up.

Mut mä haluan!

Välillä pitää aina miettiä, mitä kaikkea haluaa elämältä. Tänään haluan ainakin seuraavat asiat:

• Satavuotiaan kivihuvilan meren rannalla eikä naapureita mailla halmeilla.
  
• Lisää itsekuria.
  
• Valtavan vehreän puutarhan ja sinne vahdiksi vihaisen pässin, jonka silmissä palaa helvetin tuli.
  
• Pauline Nordinin kropan… ajalta ennen kuin hän ampui yli ja alkoi näyttää keskitysleirivangilta.
  
  
  
  
• Elättää itseni vapaana kirjoittajana.
  
• Lasisen kasvihuoneen.
  
• Kääpiöbullterrierin ja staffin.
  
• Päästä taas sukeltamaan.
  
  
  
  
• Lisää kissoja.
  
  
  
  
• Lähes kaikki Minna Parikan kengät. Laukut ja nahkahansikkaatkin kelpaisivat.
  
• Matkustaa ainakin Chileen, Uuteen-Seelantiin, Intiaan, Japaniin, Islantiin, Skotlantiin, Irlantiin, Alaskaan ja Tulimaahan.
  
• Tapiovaaran Mademoiselle-keinutuolin.
  
  
  
• Pari Fritz Hansenin Egg-tuolia.
  
• Vanhentua onnellisesti rakkaimpani kanssa.
  

Oikeastaan olen ihan tyytyväinen näin. Kunhan tuo viimeinen toiveeni vain täyttyisi.

Ihanaa tilpehööriä!

Mun huntu- ja fascinator-materiaalipakettini saapui viimein! Ihanaa sälää! Vielä pitäisi käydä ostamassa kuumaliimaa ja hiusklipsuja ja sen sellaista, niin pääsen hommiin. Can't wait!

Innostuin nyt vähän liikaakin räpsimään samanlaisia kuvia paketin sisällöstä, mutta kun ne ovat niin kauniin värisiä. Luulenpa, että häihin tulee valkoinen huntu, jossa on pinkki kukkanen. Mustan teen muuta käyttöä varten - mustahan on mun värini, kun olen tällainen yli-ikäinen teinigootti!











Ps. Huuto.netissä myynnissä paljon kamaa ja lisää tulee jatkuvasti, kunhan ehditään kuvailla... http://www.huuto.net/fi/showlist.php3?cat=%25&seller=tainak&status=DN&odir=A

Kuolema ja kunnioituksen puute internetissä

Menneenä viikonloppuna vakkarikeskustelufoorumiltani löytyi suru-uutinen. Nuori kaunis äiti, jonka kanssa olen kirjoitellut samoille foorumeille kuusi – seitsemän vuotta, ei jaksanut enää elää, vaan pettyneenä, masentuneena ja epätoivoisena päätti elämänsä. Viimeaikojen palstakirjoittelut tämän henkilön osalta olivat täynnä ahdistusta ja surua ja yksi viimeisistä viesteistä kuuluikin "Mä en kyllä tästä nouse. Kaikesta muusta jaksoin mut nyt en." Hänen siskonsa oli pyytänyt erästä kanssakirjoittajaa julkaisemaan lyhytsanaisen kuolinviestin palstalla, joka oli tärkeä osa vainajan elämää.

Kuolinviestistä, joka oli siis palstalle laitettu vainajan omaisen pyynnöstä, alkoi aivan järjetön sirkus. Pahin palstajuoppo huutaa ja pauhaa, kuin olisi menettänyt vähintäänkin koko perheensä, trollipariskunta kiljuu, että ”ette te edes tunteneet sitä” ja aidot surunvalittelut hukkuvat nokitteluviestien, haistattelun ja ala-astetasoisen piikittelyn joukkoon ja pahimpien pätijöiden kilpakeulimiseen. ”Ette edes tunteneet sitä”. Kukaan porukasta, joka on vuosien varrella tavannut toisiaan lukemattomia kertoja, josta on syntynyt ainakin puolenkymmentä avioliittoa ja lukuisia seurustelusuhteita, ei koskaan tavannut tätä henkilöä. Keskusteluketju saa suorastaan absurdeja piirteitä aikuisten ihmisten riekkuessa kuin korppikotkat raadolla ja joistain henkilöistä paljastuu aivan uudenlaisia piirteitä. Luulisi, että kuka hyvänsä tunne-elämältään lähelläkään normaalia oleva henkilö olisi aidosti surullinen tällaisesta tragediasta, oli hänen henkilökohtainen mielipiteensä edesmenneestä mikä hyvänsä. Epäkunnioittavien kommenttien – eikä myöskään vainajan henkilökohtaisen ratkaisun, oli sitten miten "kusipäinen" hyvänsä, morkkaamisen - paikka ei ole ketjussa, jossa kerrotaan kuolinuutinen.

Tämän henkilön erittäin ahkera palsta- ja blogikirjoittelu oli todella avointa - omasta mielestäni liiankin avointa, välillä myös joidenkin läheistensä yksityisyyden kustannuksella ja monesti Too Much Information -faktori oli turhan korkea, mistä syystä tämä henkilö ei ollut mikään lempikirjoittelijani - joten monet ihmiset varmasti kokivat tuntevansa hänet hyvinkin. Hän oli monien kanssa yhteyksissä myös puhelimitse ja yksityisviestitse.

Tästä herää kysymys: ”Kenellä on oikeus surra?” Onko suru feikkiä ja huoli jeesustelua, jos henkilöä ei ole tuntenut kasvotusten. Osalle kirjoittelijoista tämä henkilö oli vain nimimerkki, osalle oikea ihminen. Toki on iljettävän paljon ihmisiä, jotka tuntuvat ajattelevan, että suru jotenkin jalostaa ja sillä saa kerättyä itselleen irtopisteitä ja sympatiaa, jotka näin ollen yrittävät tehdä jokaisesta mahdollisesta suru-uutisesta henkilökohtaisen. Tämä episodi saa pohtimaan myös, että milloin epäkunnioittavasta ja piittaamattomasta käytöksestä on tullut jollain tapaa kunnioitettavaa. Ihmisiä, jotka ”uskaltavat sanoa mielipiteensä” ihaillaan, vaikka he mielipiteillään loukkaisivat toisia ihmisiä aivan vain loukkaamisen ilosta. Onko tämä internetin aikaansaama piirre, oman näppiksen takaa uskalletaan roiskia millaista tekstiä hyvänsä, piittaamatta siitä millainen tilanne on päällä? Surettaa tällainen käytös.

Mun on nyt jotenkin tosi hankala pukea ajatuksiani sanoiksi ja jäsentää tekstiäni järkevästi. Toivottavasti joku edes ymmärtää, mitä yritän sanoa.

Lepää rauhassa Jenni.