Ajatuksia kuluneesta vuodesta ja vähän tulevaisuudestakin

Kulunut vuosi on ollut rankka. Olen joutunut tekemään vaikeita päätöksiä, joista jotkut tulevat muuttamaan loppuelämäni. Olen myös joutunut luopumaan asioista, jotka ovat olleet minulle tärkeitä, ja käynyt läpi valtavaa sisäistä kuohuntaa - melkeinpä voisi sanoa, että olen uudessa murrosiässä. Se jatkuu edelleen, varmasti vielä pitkään. Olen täyttänyt 35, mikä tarkoittaa sitä, että olen lähempänä neljää kuin kolmea kymppiä. Se on vähän pelottavaa.

Yhtäkään hetkeä en silti vaihtaisi pois. Kaikkien noiden koettelemusten sijaan yritän muistaa vuoden 2011 muutoksen vuotena. Itsetuntemuksen vuotena, jos sallitte kliseisen ilmaisun. Olen oppinut uusia asioita itsestäni ja muista ihmisistä, tiedän miksi reagoin tiettyihin asioihin niin kuin reagoin, näen ja myönnän omat puutteeni ja suhtaudun niihin kasvun paikkoina. Asioina, joihin voin vaikuttaa.

Olen oppinut myöntämään, kun tajuan olevani väärässä, mutta myös taistelemaan sellaisten asioiden puolesta joihin uskon. Olen oppinut luovuttamaan silloin, kun taistelua ei voi voittaa. Joskus on vain pakko heittää hanskat naulaan. Osaan vaatia kuulluksi tulemista ja kunnioitusta silloin, kun se minulle kuuluu. Eliminoin elämästäni ne asiat (ja ihmiset), jotka eivät aiheuta muuta kuin pahoinvointia.

Yksi tärkeimmistä asioista on se, että olen opetellut puhumaan vaikeista asioista ja avaamaan suuni silloin, kun on sanottavaa. Tämä ei aina suju, mutta jatkan harjoituksia. Elämä on paljon helpompaa, kun ei koko ajan kanna mukanaan pahaa mieltä ja pahaa oloa. Yritän elää väistämättä kaikkea konfliktia, vaikka se vaikeaa onkin. Yritän myös opetella ajattelemaan omaa parastani sen sijaan, että teen asioita siksi, että muilla olisi hyvä olla. Yritän opetella olemaan kantamatta jatkuvaa huolta toisista ihmisistä, koska se rampauttaa minut täysin. Pakko opetella luottamaan siihen, että aikuiset ihmiset osaavat pitää huolta itsestään.

Alkuvuoden kahdet päällekkäiset opinnot sekä nämä tunnekuohut ja sisäiset taistelut aiheuttivat sen, että väsyin totaalisesti. Koko marraskuun ja valtaosan joulukuusta olisin halunnut vain nukkua. Kieltäydyin kuitenkin antamasta valtaa uupumukselle ja painoin menemään hampaat irvessä, vaikka olisin tahtonut piiloutua peiton alle nyyhkyttämään.

Nyt on sellainen olo, että jonkinlainen lukko on alkanut avautua. Kun ajattelen tulevaisuutta, olen positiivinen. Aloitan taas opinnot ensi vuonna - ainakin yhdet - ja olen taas innostunut työstäni ja odotan innolla tulevia projekteja. Suunnitteilla on myös monenlaisia omia pikku projekteja, joille aion antaa aikaa ensi vuonna sen sijaan, että istun sohvalla tuijottamassa Sons of Anarchya lasittunein silmin. Lisäksi tahtoisin vastedes nähdä ystäviäni ja perhettäni useammin.

Vuonna 2012 tulen jatkamaan taisteluani itsetuntemuksen ja ymmärtämyksen tiellä ja tiedän, että se ei tule olemaan helppoa. Palkitsevaa se tulee silti varmasti olemaan.

Tahdon kiittää erityisesti miestäni, joka on tukenut minua, vaikka en ole sitä helpoksi tehnyt. Kiitokset menevät myös työnohjaajalleni, jolta olen saanut uusia näkökulmia, esimiehelleni, joka luottaa ja antaa tilaa omalle ajattelulle, sekä työparilleni, jonka kanssa olen käynyt lukemattomia hedelmällisiä keskusteluita.

On myös muita, jotka kiitokseni ansaitsevat, mutta en heitä nimeä, koska unohtaisin kuitenkin jonkun tärkeän. Kiitän siis kaikkia, jotka ovat kuunnelleet minua, tarjonneet tukea tai olkapäätä, ja myös niitä, jotka ovat minulta tukea ja neuvoa hakeneet. Kiitos luottamuksesta.

Päivä 8: Suosikkikuva

Rikon taas sääntöjä, kun en osaa päättää, minkä kuvan valitsisin. Laitan siis kolme. Sue me.

Olen kuvannut paljon kukkia ja muuta ihmeellistä anopin puutarhassa ja tykkään näistä kuvista tosi paljon. Tämä on yksi ehdottomista suosikeistani:

Richmond Park, Lontoo, huhtikuu 2011:

Richmondista löytyi paljon jänniä pieniä kujia. Tämä oli erityisen viehättävä yksityiskohta:

Päivä 7: Kuva jota en koskaan julkaissut

Kuvaa ei ole aiemmin julkaistu, koska saimme hääkuvamme vasta muutama päivä sitten. Pitkät toimitusajat... Las Vegas, 17.9.2010. Yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Elvis saattelee minua "alttarille" ja minua vähän itkettää. Siksi lainausmerkeissä, että kyseessä ei ollut millään tavalla uskonnollinen tilaisuus.

Päivä 6: Teema “vihreä”

Anopin kukkapenkistä kuvattu vajaa pari viikkoa sitten. Ei hajuakaan, mikä kasvi kyseessä.

Äh, rikon sääntöjä ja laitan vielä pari lisää. Näitä vihreitä kuvia tuli otettua niin paljon.

Päivä 5: Vanha kuva

Pari päivää on taas jäänyt välistä kiiruksen ja väsymyksen vuoksi. Sen vuoksi ollaan menossa vasta päivässä 5. Päivän teema on vanha kuva. Kuvassa vanhempani parikymppisinä.

Kävin kaupungilla syömässä kaverin kanssa ja tuli vähän huono olo. Liekö ollut jotain ruuassa vikana. Palatessani jouduin junassa pelottavaan tilanteeseen, kun romanikerjäläisjengimummeli mittaili silmillään mun sormuksiani ja huuteli toisella puolen vaunua istuville tovereilleen moneen kertaa.

Laitoin miehelle viestin, että tulee heti asemalle vastaan. Kun nousin poistuakseni junasta, alkoi kamala huutelu ja huitominen, mutta onneksi samaan aikaan nousi junasta iso joukko ihmisiä. Oli ihanaa nähdä iso ja "pelottava" mieheni asemalaiturilla vastassa, melkein helpotuksen itku pääsi... sydän hakkasi vielä kotonakin, kun tilanne oli tuntunut niin uhkaavalta.

Tämän episodin jälkeen sovittiin, että kumpikaan meistä ei liiku junalla yöllä yksin, eikä ainakaan humalassa. Vaikka taksimatka maksaakin muutaman kympin, on se pieni hinta turvallisuudesta.

Ja onneksi me ollaan jo päästy yhteisymmärrykseen siitä, että me muutetaan maalle. Ei nyt tänä vuonna eikä ehkä vielä ensi vuonnakaan, mutta tulevaisuudessa. Toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin.

Päivä 4: Harrastus

Eilen en ehtinyt kirjoitella, koska aamupäivä meni nukkuessa hyvässä seurassa ja hyvän viinin kera pitkäksi vierähtäneen perjantai-illan jälkeen. Iltapäivällä pitikin sitten jo rientää juhlimaan siskon synttäreitä.

Nelospäivän teema on harrastus. Viimeksi olen ampunut vuosi sitten (ja silloin todella huonosti, osuin kai kahteen savikiekkoon), mutta toivottavasti saan taas pian pyssyn kouraani. Eniten tykkään ampua käsiaseella, mutta myös pumppuhaulikko kuuluu lemppareihin. Minulla on SRA-kortti ja toiminnallinen ammunta onkin paljon mielenkiintoisempaa, kuin rata-ammunta. Radalla tosin osun paljon todennäköisemmin!

Ammunta on hyvä harrastus - sitten kun zombie apocalypse tulee (ja sehän tulee ihan väistämättä josain vaiheessa), on suuremmat mahdollisuudet selviytyä ;) Kuvassa ensimmäinen kohtaamiseni pumppuhaulikon kanssa. Kuva otettu Lopella joitain vuosia sitten.

Päivä 3: Perheenjäsen

Siellä on kesä! Tuli polkiessa vähän hiki, kun mittari puskee kolmeenkymppiin ja tuosta matkasta on puolet loivaa ylämäkeä. Hyvä fiilis silti, jotenkin kierolla tavalla nautin siitä, että hikoilen kuin sika. Sitä paitsi en aio enää ikinä valittaa kuumuudesta. En viime talven jälkeen. Sitä paitsi minä olen meidän perheestä se, joka voisi muuttaa Los Angelesiin tai Las Vegasiin tältä istumalta. Pitää siis opetella nauttimaan kunnon helteestä.

Tänään en jaksa tämän enempää höpötellä, kun pitää vähän chillata vähän ennen kuin lähdetään ihmisten ilmoille. Päivän kuvaan siis. Kuvassa kaunis äitini yli 30 vuotta sitten eli vähän yli kaksikymppisenä. Ja se blondi olen minä. Äiti on minulle niin kovin rakas ja toivon kovasti näkeväni hänet huomenna.

Bonuksena kaunis pieni siskoni, joka täyttää huomenna 30. Kuva on Las Vegasista viime vuoden syyskuulta, muutamia tunteja ennen kuin minä ja mieheni sanoimme "I do". Kampaus oli vasta tekovaiheessa - ei se tuollaiseksi jäänyt!

Päivä 2: Suosikkitavara, ja muuta höpötystä.

Pääsin viimein avaamaan pyöräilykauden eilen. Lupasin jo viime kesänä, että tänä kesänä ajelen uudella tuliterällä fillarilla, mutta tuli poljettua niin luvattoman vähän, että wanha saa vielä luvan kelvata. Ainakin 500 kilsaa sillä pitää ajella vielä, vaikka rämiseekin aika lailla. Eihän siihen kauaa kestä, kun työmatka on yhteensä 11 kilometriä päivässä!

Kunto pääsi talven aikana romahtamaan aivan totaalisesti, kun kompastelin joulukuussa: revin nilkasta nivelsiteet ja jalkapöytä murtui. Paraneminen kesti yli neljä kuukautta ja välillä jalka oli niin kipeä etten voinut edes kävellä. Onneksi pystyin tekemään etätöitä aina kun jalka äityi pahaksi. Kuntoutus oli melkeinpä se kaikkein tuskallisin osuus, nilkka oli arpeutunut ja jäykistynyt. Kun seisoin nenä seinää kohti, varpaat pari senttiä seinästä, en saanut polvea seinään, kun nilkka ei vain taipunut. Sen venyttely sattui niin, että välillä oli pakko huutaa. Hui.

Olen siis säälittävän huonossa kunnossa ja ikäloput mummotkin polkevat mun ohitseni jopa ylämäessä, mutta eiköhän tämä tästä. Tsemppiä minulle! Fillaroinnin lisäksi olen taas eksynyt jumpallekin muutamaan kertaan ja tarkoitus on panostaa siihen, joten eiköhän se kunto ala kasvaa taas kohisten. Salitreenistä haaveilen, mutta se vähän pelottaa vanhojen vammojen sekä kaularangan nivelrikon vuoksi. Pitäisi kai palkata personal trainer, joka ymmärtää tuollaisten juttujen päälle, ainakin auttamaan uudestaan alkuun.

Kakkospäivän kuvan teemana on suosikkitavara. Mietin tätä pitkään ja tulin siihen tulokseen, että voisin melkein kaikesta luopua. Toki rakastan tietokonettani, kameraani, kirjojani ja vaikka mitä muuta sälää, mutta se tärkein on kulkenut jo kohta yhdeksän kuukautta aina mukana, vasemman käden nimettömässä. Se on titaania, joten edes minä en sitä saane rikottua.

Samalla näette myös järkyttävät nakkisormeni.

Kramppeja ja nyrjähdyksiä

Ai niin, päätin myös uuden alun kunniaksi vaihtaa blogin nimen. Tämä kuvaa minua. Piste. Kaikki minut tuntevat ihmiset tietävät, mitä tarkoitan.

(Olen ehkä maailman onnettomuusalttein ihminen.)

30 päivää, 30 kuvaa

Aikaa on taas vierähtänyt, kun opiskelut ja stressi ovat vieneet ajan ja voimat. Nyt yhdet opinnot on saatettu menestyksekkäästi päätökseen, toiset jatkuvat vasta ensi vuonna ja stressi on alkanut helpottaa monestakin syystä.

Aloitan uudelleen bloggaamisen osallistumalla 30 päivää kestävään haasteeseen teemalla 30 päivää, 30 kuvaa.

Päivä 1: Omakuva
Päivä 2: Suosikkitavara
Päivä 3: Perheenjäsen
Päivä 4: Harrastus
Päivä 5: Vanha kuva
Päivä 6: Teema “vihreä”
Päivä 7: Kuva jota en koskaan julkaissut
Päivä 8: Suosikkikuva
Päivä 9: Päivän asu
Päivä 10: Tämä tekee minut iloiseksi
Päivä 11: Hullua
Päivä 12: Arkeni
Päivä 13: Teema “valo”
Päivä 14: Talvikuva
Päivä 15: Rakkaus
Päivä 16: Mustavalkoinen omakuva
Päivä 17: Hetki
Päivä 18: Tunteet
Päivä 19: Täällä minä asun
Päivä 20: Teema “erilaiset”
Päivä 21: Kun olin pieni
Päivä 22: Tästä olen riippuvainen
Päivä 23: Kesäkuva
Päivä 24: Tämä tekee minut surulliseksi
Päivä 25: Kaikessa kiireessä
Päivä 26: Tämä naurattaa aina
Päivä 27: Teema ”kaksi”
Päivä 28: Sää
Päivä 29: Uusin kuva minusta
Päivä 30: Valinnainen kuva

Ensimmäisen päivän kuva on siis omakuva. Tämä on viime vuodelta ja minulla on siniset piilarit silmissäni - sen takia näytän niin oudolta ja vieraalta!

Erittäin hyvä sitruuna-mangojuustokakku

Laitanpa tämän tännekin, kun tuli kirjoiteltua ihan hatusta vetäistyn juustokakun resepti, kun sitä kovasti kyseltiin. Muutin uuteen uuteen työhuoneeseen ja lupasin "tupaantuliaisiin" leipoa juustokakun. Näitä on tullut leivottua sen verran paljon, että nykyisin tulee aikalailla sävellettyä. Olen vähän sellainen freestyler juustokakkumestari!

Hyvin tuntui maistuvan ihmisille!

Tainan sitruuna-mangojuustokakku

Pohja
200 g Digestive-keksejä
75 – 100 g voita

Juustoseos
4 dl vispikermaa
200 g maustamatonta tuorejuustoa
Vähän yli puoli purkkia Lemon Curdia
noin ½ dl sitruunamehua
makeutusainetta t. sokeria oman maun mukaan (kannattaa laittaa vähän kerrallaan, ettei tule vahingossa liian makeaa)
5 liivatelehteä
vähän vettä

Kiille
purkki mangososetta (Semper) t. pari desiä mangomehua t. jotain mehukeittoa
noin 1 rkl sitruunamehua
2 liivatelehteä
vähän vettä

Koristeeksi
säilykemangoja


Ota voi hyvissä ajoin pehmenemään.

Laita liivatelehdet (5) kylmään veteen lillumaan.

Laita irtopohjavuokaan pohjalle leivinpaperi. Laita Digestive-keksit tehosekoittimeen ja jauha jauheeksi. Laita pehmennyt voi joukkoon ja sekoita uudestaan. Painele seos vuoan pohjalle.

Vatkaa kerma vaahdoksi, sekoita huolellisesti joukkoon tuorejuusto, Lemon Curd, makeutusaine/sokeri sekä sitruunamehu.

Lämmitä mikrossa max puoli desiä vettä kiehuvaksi. Purista liivatelehdistä ylimääräinen vesi pois ja sekoita ne kuumaan veteen huolellisesti niin, että ne sulavat kokonaan. Sekoita huolellisesti juusto-kermaseokseen ja laita seos pohjan päälle. Tasoita hyvin ja laita jääkaappiin hyytymään neljäksi tunniksi.

Neljän tunnin päästä

Laita liivatelehdet (2) kylmään veteen.

Sekoita mehu/sose/keitto ja sekaan liivatelehdet samalla tavalla kuin aiemmin. Kaada seos kakun päälle ja anna hyytyä vielä pari tuntia.

Koristele halutessasi.

Syö.

Ennakkolupaus uudelle vuodelle

Kukkarossani asusteleva Matti on tullut tänä syksynä kovin tutuksi, koska elin täysin yli varojeni ikimuistoisella Los Angeles & Las Vegas -reissulla. Laskuni toki pystyn maksamaan, mutta siihen se melkein jääkin. Tilanteen pitäisi helpottaa muutaman kuukauden päästä, kun saan maksettua pari juttua pois, mutta silti päädyin tekemään radikaalin päätöksen.

Näin ennakkoon annan jo sellaisen uudenvuodenlupauksen, että en osta rätin rättiä - enkä kenkiä - ensi vuonna, ellei ole täydellinen pakkotilanne. Pakkotilanne voi olla esimerkiksi vaatehuoneen tuhoutuminen tulipalossa, kolmenkymmenen kilon laihtuminen tai talvikenkien totaalinen hajoaminen tuhannen pillun päreiksi. Jätän itselleni sellaisen porsaanreiän, että second hand -ostokset ovat sallittuja. Tämä ei kuitenkaan anna lupaa kalliissa vintage-putiikeissa juoksenteluun. Kirppareilta ostaminen on sallittua.



Muutenhan tämä varmasti toimii ihan hyvin, mutta kova paikka tulee pääsiäisen aikoihin, kun matkustan Lontooseen. Mutta kyllä mä siihen kykenen. Olenhan jo ostanut enemmän vaatteita ja kenkiä, kuin keskiverto kuuden hengen perhe kuluttaa elämänsä aikana... Vaatehuonekin ratkeaa liitoksistaan eikä sinne mahdu enää yhtään mitään. Miesparkakin joutui jo viemään omat vaatteensa evakkoon makuuhuoneen kaappiin mun rytkyjeni tieltä.

Jos siis bongaat minut vaatekaupassa ensi vuoden aikana, ole ystävällinen ja ohjaa minut pois sieltä mahdollisimman nopeasti!

Ps. En saa ostaa myöskään laukkuja!

Ihan sairraan hyvä savulohipasta

Pyydän anteeksi lukijoilta, etten ole päivittänyt blogiani aikoihin. Kaamosmasennus yhdistettynä työ- ja opiskelukiireisiin, järkyttävään niskajumiin ja stressiin iski pahasti eikä ole ollut energiaa mihinkään ylimääräiseen. Nyt tuntuu, että fiilikset alkaa parantua. Niskajumikin parannettiin - kävi ilmi, että joku nikama rintarangassa menee helposti väärään asentoon ja aiheuttaa kamalia kipuja. Menin kuitenkin salille fysioterapeutin kielloista huolimatta ja muljautin sen perkuleen nikaman uudestaan. Se runnottiin paikoilleen toissapäivänä, joten eiköhän tästä mennä vain ylöspäin. Se nyt on kai selvää, että mummojumpat on mun kohtaloni, isoilla painoilla aiheutan vain tuskaa itselleni.

Saimme eilen yllätykseksemme illallisvieraan Japanista. Ei siis ollut ylläri, että kyseinen henkilö on Suomessa, vaan se että tulee meille syömään ja tuo pari tyyppiä mukanaankin. Aikaa oli vähän ja panikoin tovin pohtien, mitä ruokaa laitan. Yritin soittaa jopa äiteelle, joka on kokki, mutta eihän se tietenkään vastannut, kun olisi kerrankin ollut oikeasti asiaa. Ajan vähyyden vuoksi päädyin savulohipastaan, koska kermalla, juustolla ja voilla ei vain voi mennä vikaan. Jälkkäriksi tein mustikkarahkaa, koska Prismassa ei ollut pakastepuolukoita. Meillä syödään normaalisti tosi vähän pastaa/riisiä/pottua tms. vaikka pasta on ihan parasta. Pitää siis käyttää tällaiset tilaisuudet hyväkseen!

Tästä tulee siis tosi iso satsi... jonka kyllä neljä komeaa urheilijanuorukaista ja yksi pyylevä täti, joka söi kyllä aika vähän, tuhosivat melkein kokonaan:

500g täysjyväpastaa (penne)
700g lämminsavulohta
2 banaanishalottia
1 kynnetön valkosipuli
Voita
6dl ruokakermaa
100g Violan Kolme pippuria -tuorejuustoa
100g Valion Mustaleima-pastajuustoa
suolaa
cayennepippuria, koska laitan sitä aina kaikkeen

Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen.

Keitä pasta, ei tartte keittää ihan täyttä aikaa. Huuhtele kylmällä vedellä ja kaada ison uunivuoan pohjalle.

Leikkaa sipulit ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Kuullota voissa. Lyö joukkoon ruokakermat ja tuorejuusto ja anna muhia hetken aikaa. Pilko lohi palasiksi ja laita joukkoon. Mausta.

Kaada lohi-kermakastike uunivuokaan pastan joukkoon ja sekoita mukaan pastajuustoa. Sirottele loput juustot ruuan päälle ja laita uuniin. Uunissa se oli varmaan jonkun puoli tuntia, siihen asti että alkoi vähän saada väriä päältä.

Tarjoilin salaatin kera ja tarjolla oli myös loput pastajuustosta ja parmesania, mikäli joku tahtoi vielä juustoisempaa settiä. Sapuska upposi sakkiin tosiaan kuin kuuma veitsi voihin.

Mustikkarahka oli myös erittäin yksinkertainen luomus ja sitä oli paljon, mutta sekin kulho melkein nuoltiin puhtaaksi... emäntä sai olla tyytyväinen. Ja kannatti muuten panostaa vähän jouluiseen kattaukseen - vieras oli niin otettu, että kävi vielä ottamassa kuvan pöydästä erikseen!

500g rahkaa
5dl kuohukermaa
400g mustikoita
makeutusainetta oman maun mukaan

Vatkaa kerma, lyö rahka ja mustikat sekaan ja lisää makeutusaine. Älä laita liikaa, ettei tule ällömakeeta. Tästä tulee sikahyvää.

Minäpä yritän nyt taas kirjoitella näitä juttujani vähän useammin. Tämähän on paljon mukavampaa kuin verkkoviestinnän historiasta kirjoittaminen ja tekstikin syntyy ilman suurempia tuskia, ahdistuksia tai itsemurhafiiliksiä. Eli siis voimme hyvillä mielin sanoa, että I'm back in business!

Potkua syksyyn?!

Päätin vakaasti, että alan syömään kunnolla ja otan vitamiinikin. Silti söin lounaaksi Lämmin Kuppi -keittoa ja kuivaa näkkäriä, kun en ollut oikein valmistautunut tämän päätöksen vaatimalla tavalla. Huoh. Aamulla sain sentään vitamiinit kurkusta alas, koko Animal Pak -pussillisen. Hieno suoritus! Se ei kuitenkaan riitä, kun pitäisi töistä suoraan kiiruhtaa jumpalle ja sieltä palaveriin. Jotain ravitsevaa pitäisi keksiä siihen väliin.

Tänä iltana suunnittelen huomiset ruokailut valmiiksi, vaikka mikä olisi, koska huomisestakin tulee superkiireinen päivä. Lounastunnilla olisi tarkoitus käydä vähän jumppailemassa ja töistä sitten suoraan kalligrafiakurssille, joka kestää puoli yhdeksään. Ei tuollaista menoa jaksa, jos ei syö kunnolla. Nyt kyllä pakotan itseni syömään niitä ällöttäviä hedelmiä ja vihanneksia, vaikka olisivatkin limaisia ja koostumukseltaan epämääräisiä. Syön jopa banaaneja, vaikka ne ovatkin olleet mun nemesikseni jo kolmen vuosikymmenen ajan!

Tarvitsisin nyt jotain vinkkejä siihen, miten saan potkua syksyyni. Mitä lähemmäs marraskuuta mennään, sitä flegmaattisemmaksi muutun, masennus pukkaa päälle vaikka se muuten onkin hallinnassa, itkettää ja väsyttää niin, että sängystä nouseminen on joka aamu kamalaa tuskaa... ja joka syksy sama juttu, vaikka kuinka yrittäisin taistella vastaan. Ulkoilu ei ole ratkaisu, koska en tykkää ulkoilla pimeässä enkä etenkään kylmässä. Siedän kylmyyttä todella huonosti.


Tämä väsymys ja kyvyttömyys tehdä mitään järkevää sitten puolestaan aiheuttavat suunnatonta vitutusta ja pettymystä itseensä, koska olisi niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä. Tahtoisin olla sellainen Duracell-pupu, joka vaan jaksaa vaikka mikä olisi. Kertokaa mulle hyvät superihmiset, miten saatte motivoitua itseänne jaksamaan?! Tahdon olla kaltaisenne

Ei oo helppoa, prkle.

Ruokaongelmia

En ole jotenkin saanut ruokailujani järkeistettyä tuon reissun jälkeen. Ei tee mieli mitään, kaikki mahdollinen ällöttää ja saatan helposti olla koko päivän syömättä ja sitten illalla pakonomaisesti mättää nälissäni ihan mitä sattuu. Jostain syystä eri ruokien koostumukset - etenkin hedelmien ja vihannesten - tuntuvat inhottavilta ja esimerkiksi pähkinöitä en tahdo syödä ollenkaan. Vähän mahdotonta sitten vetää Poliquinin liha- ja pähkinäaamiaislinjaa. En jotenkin saa edes vitamiinipillereitä syötyä - Animal Pakit ovat viiminen asia, mitä tahtoisin suuhuni laittaa.

Ainoa asia, mitä voisin syödä ihan miten paljon hyvänsä, on juusto! Ihan mikä vain juusto kelpaa mulle, mitä haisevampi, sen parempi. Kunhan se on koostumukseltaan tasaista ilman mitään sattumia. Voikohan pelkällä juustolla elää? Siinä sivussa menisi tietysti hyvä punaviini! Ja ennen kuin joku keksii ehdottaa, niin ilmoitan jo valmiiksi että en satavarmasti ole raskaana. Mulla on välillä kausia, jolloin juutun yhteen ainoaan ruokaan, jota voin syödä. Joskus lukioaikana en syönyt juuri mitään muuta kuin pastaa ja parmesania, koska kaikki muu oli kamalaa.


Olo on aika surkea ja olen väsynyt koko ajan, mutta se on varmasti seurausta heikosta ruokinnasta. Kai se pitää vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja laittaa vaikka kännykkään muistutus kolmen tunnin välein, että pitää syödä. Ja laittaa ne ruuat etukäteen valmiiksi, jotta ei sitten tarvitse välipala-aikaan alkaa miettimään, että mitä suuhunsa pistäisi. Ja syödä vaikka sitten hampaat irvessä, väkipakolla. Ehkä sillä saan voimani palautettua ja ruokahommelit sitä myötä kuntoon. Ja riittää sitten voimaa ja motivaatiota tehdä muutakin kuin pötkötellä sohvalla tai pelata Civiä.

Elossa ollaan

Tässähän on vierähtänyt kuukausi, kun viimeksi tänne jotain näpyttelin! Kaksi ja puoli viikkoa siitä meni reissussa - nyt on nähty Los Angeles, Las Vegas, koko hiton autiomaa niiden välillä, Long Beach, Universal Studios, Barstow, Hoover Dam, Boulder City, Grand Canyon West ja vaikka mitä muuta! Ja mikä tärkeintä, on tahdottu ja vannottu valoja itsensä Elviksen edessä!

Ensimmäisenä päivänämme Los Angelesissa suuntasimme Santa Monicaan, josta oli suunnitelmana kävellä Veniceen Muscle Beachille. Sattumoisin tuo päivä oli Labour Day - virallinen kesän viimeinen päivä - ja biitsi oli täynnä jos jonkinmoista vipeltäjää. Aurinkokin oli päättänyt kunnioittaa tätä juhlapäivää porottamalla sananmukaisesti kuin viimeistä päivää.








Eipä siinä sitten tajuttu laittaa aurinkorasvaa ennen kuin jossain puolimatkassa ja siinäkin oli suojakerroin vain 15. Eikä mulla ollut hattuakaan. Epic fail! Poltin päänahkani, otsani, nenän, kasvojen alaosan, osan niskasta (aurinkorasva oli levitetty vähän sinnepäin), decolteen (siihen tuli kivoja kuvioita, kun mulla oli kameralaukku olan yli ja lisäksi kamera kaulahihnassa) ja käsivarret. Lisäksi tapahtui ns. käänteinen pandailmiö: minulla oli suuret aurinkolasit päässä, joten silmänympärykset ja posket olivat aivan valkoiset.



Pari seuraavaa päivää olin vain punainen kuin rapu ja perkeleen kipeä, toisena niistä otsa turposi palloksi, mutta peittyi hyvin otsatukalla. Herättyäni niitä seuraavana aamuna koin aikamoisen järkytyksen. Otsan turvotus oli alkanut valua alaspäin, silmäluomet olivat niin turvoksissa, että silmät olivat vain pienet viirut. Sen päivän vietin sängyssä jääpussi naamalla. Eihän se turvotus tietenkään laskenut moneen päivään ja mietin, että pitääkö tälläkin reissulla tutustua paikalliseen sairaalan (edellisenä kesänä New Yorkissa tein retken paikalliseen ER:ään sikainfluenssaepäilyn vuoksi).



Kallisarvoisia lomapäiviä Enkelten kaupungissa ei kuitenkaan voinut tuhlata piilottelemalla lärviään hotellihuoneessa, joten päätin olla välittämättä tuijottavista ihmisistä ja kauhusta kirkuvista pikkulapsista ja lomailla sydämeni kyllyydestä. Ostin oikein hyvän hatun ja pidin aurinkolasit päässäni sisälläkin. Maanantaina jättäessämme LA:n savusumun taaksemme ja suunnatessamme vuokra-autolla Interstate 15:lle päämääränämme Las Vegas, näytin jo melkeinpä ihmiseltä.

Tästä episodista opin sen, että en enää ikinä ikinä ikinä ole ilman aurinkorasvaa, jos on pienintäkään epäilystä, että voisin palaa, enkä ilman hattua auringonpaisteessa. Enkä myöskään enää ikinä peiliin katsoessani tule ajattelemaan olevani ruma! Olenhan minä oikein soma, kun naamani ei ole turvonnut kolminkertaiseksi!

Vegasiin päästyämme otettiin kaikki ilo irti vuokra-autosta ja tehtiin retki Hoover Damille ja Grand Canyon Westiin. Molemmat olivat todella vaikuttavia, mutta Grand Canyonilla osan ilosta vei se, että jo pelkästä kanjonin näkemisestä oli tehty uskomatonta rahastusta. Kai se Hualapai-heimo sitten tahtoi ottaa takaisin kaiken, mitä valkoinen mies oli heiltä vienyt. Pelkkä käynti maksoi yli 40 taalaa, Skywalk olisi maksanut toisen mokoman. Ei ollut mitään järkeä maksaa Skywalkista, koska 99% varmuudella mun jalkani eivät olisi kantaneet sen vertaa noissa korkeuksissa, että se olisi ollut kannattavaa!






Taidanpa nyt tehdä niin radikaalin päätöksen, että julkaisen tämän tekstin nyt ja jatkan matkakertomusta myöhemmin. Jotta saan varmasti edes jotain julkaistua. Tällä hetkellä pitää kamalaa kiirettä; uusi opintojakso alkaa muutaman viikon päästä, olen pimiökurssilla ja pitäisi ehtiä valokuvatakin ja parin viikon päästä alkaa järjestyksenvalvojakurssi. Ja sitä ennen lehtikirjoittamisen kurssi ja yhdeksi illaksi olen menossa tutustumaan kalligrafian maailmaan. Ja painitapahtumaa pukkaa. Näin käy aina syksyisin - kalenteri on täynnä loppuvuodeksi viimeistään syyskuun lopussa.

Pre-holiday meltdown

Näyttää vähän siltä, että mitä lähemmäksi lomaa mennään, sitä harvinaisemmiksi nämä blogipostaukset käyvät. Olen niin väsynyt, stressaantunut, ahdistunut, angstinen ja aggressiivinen, että en oikein osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Eikä mulla ole oikeastaan mitään sanottavaakaan. Tahdon vain päästä lepuuttamaan väsynyttä vanhaa ruhoani ja ennen kaikkea väsynyttä vanhaa mieltäni. Eiköhän Kalifornian auringon alta löydy parannus tälle stressille ja ahdistukselle ja osaan ehkä ajatella joitain asioita hieman toisesta näkökulmasta. Ihan mahtavaa päästä irtautumaan arjesta aivan täysin.

Löysin muuten uuden elämänkatsomuksen, joka voisi olla mulle Se Oikea: The F**k It Way!

Lomalomalomaloma

Viimeinen työviikko ennen kolmen viikon lomaa on jo lähtenyt käyntiin! Enkä osaa enää juuri muuta ajatellakaan kuin lomaa. Ajatukset eivät tahtoisi millään pysyä työssä, vaan olen jo haaveissani Hollywoodissa. Vaikka matkalaukku onkin Mikon kanssa reissussa taidan alkaa tänään jo miettimään pakkaamista. Ainakin pyykit pitää pestä ja miettiä, että onko mitään, mitä pitää ostaa. Hiukset pitäisi värjätä, torstaina ne onneksi viimein leikataan. Edellisestä kampaamokäynnistä alkaakin olla joku puoli vuotta. Saa nähdä, kuinka paljon saan tehtyä alkamatta panikoimaan, koska vatsassa on jo perhosia vaikka kuinka.

Pitkä lentomatka ei suoraan sanoen houkuttele pätkääkään, mutta ajattelin ostaa jonkun pokkarin matkalukemisiksi. Viime vuonna luin lennolla Boston-Helsinki Mary Roachin Stiff - The Curious Lives of Human Cadavers -kirjan kokonaan. Suosittelen lämpimästi, jos et ole turhan herkkänahkainen. Erittäin mielenkiintoinen kirja. Nyt ostan todennäköisesti Max Brooksin World War Z -kirjan. Siippa tämän jo kirjastosta lainasikin, minä en ehtinyt lukea. Kirjan edeltäjä The Zombie Survival Guide oli aivan mahtava. Sekin lähti viime vuonna mukaan Bostonin lentokentältä.

Ajattelin buukata kaksi kertaa tunnin henkilökohtaisen saliohjauksen itseltään Pauliina Talukselta Los Angelesissa. Ei se mitään halpaa lystiä ole, mutta uskoisin sen olevan sen arvoista. En ole saanut hommaa kasaan sen jälkeen, kun rikoin olkapääni salilla vajaa pari vuotta sitten. Se vaivasi yli vuoden, söin kiloittain vahvoja tulehduskipulääkkeitä, joiden vuoksi olin ihan tööt koko ajan, enkä voinut tehdä oikein mitään. Olkapää kipuili pahasti jopa kävellessä.

Siinä vaiheessa, kun olkapää alkoi osoittaa parantumisen merkkejä olinkin jo työuupumuksen ja masennuksen vuoksi pitkällä sairaslomalla. Väittäisinpä, että tässä on jonkinlainen syy-/seuraussuhde. Viime kesänä onnistuin vielä jotenkin hankkimaan jalkaani erittäin vittumaisen - pardon my French - rasitusvamman, jonka vuoksi liikkuminen oli niin hankalaa puolisen vuotta, että jouduin välillä turvautumaan kainalosauvoihin.

Anyways, luulen että tapaaminen ihanan, positiivisen Pauliinan kanssa voisi olla se potku persuksille, jota olen epätoivoisesti kaivannut. Motivaatiobuusti! Nythän olen onnistunut karistamaan ihan reippaasti kiloja, jotka tuon surkean puolentoista vuoden aikana keräilin, mutta kyllä niitä riittää vielä roimasti pudotettavaksi. Ja lihakset olen varmaan hukannut kokonaan matkan varrella. Kerroin muuten Pauliinalle, että meillä on jääkaapin ovessa hänen kuvansa ja hän oli tosi otettu!

Viimeinkin oma kamera

Olen kuvannut paljon duunikameralla ja nyt on vähän kaihertanut se, että reissussa pitää kuvata pokkarilla - unohtamatta tietenkään filmijärkkäriä, jonka otan myös mukaan mustavalkokuvia varten, kun on se pimiökurssi tulossa.

Tein nyt sitten aika viimetippaan sellaisen päätöksen, että tilasin Canon EOS 450D 18-55 +75-300 Kitin ja kasan muistikortteja siihen. Nyt ei ole varaa shoppailla reissussa, mutta onneksi valokuvaaminen onkin kivempaa. En malttaisi odottaa, että pääsen kuvaamaan KAIKKEA! Raivolla!




Olen niin innoissani, etten tahdo pysyä housuissani! Toivottavasti kameran saapumisen kanssa ei nyt tule mitään viivytystä, kun eihän tässä ole kuin viikko aikaa!

Ärh

Huntuilusta ei tule tänään mitään... olen tehnyt jo kaksi yritelmää, pistänyt itseäni neulalla toistakymmentä kertaa, hakenut mittanauhan kissalta pari kertaa ja mallaillut noita tekeleitä päähän useampaan otteeseen. Joko ne ovat väärän muotoisia tai sitten mulla on yksinkertaisesti vääränmallinen pää!



Taitaa olla niin, että pillit pussiin tältä illalta ja alan vaikka laittamaan ruokaa. Sen ainakin osaan erinomaisesti. Tosin materiaalit on vähän sitä, mitä kaappien ja pakastimen peränurkista löytyy, kun kaupassakäynti ei ole taas innostanut hetkeen.